Joulukuu – Maa on niin kaunis

Kuusi on nostettu sisään aamulla, sille raivattiin tila maantien puoleisen ikkunan edestä. Oksanpäät notkuvat, metalliklipseissä ohuet valkoiset kynttilät ovat palaneet puoliväliin, niiden kovertuneelta laelta kasvaa tiukkaan punottu, käpristynyt sydänlanka. Liekki pysyttelee tasaisena, ei savuta.

Ja tyttö, seitsemänvuotias. Hän laulaa, vastasaunotut poskenummut, huulillaan ilosanoma: Maa on niin kaunis.

Sydämessään jo tieto, pieni otaksunta siitä, millä tavalla asiat voisivat hetkessä muuttua, jos levottomuus roihahtaisi kesken kaiken.

Pirtin pöytä on siirretty keskilattialle. Mummo pilkkoi sianpään kirveellä pirtin uunin edessä, puupölkyn päällä, otti hyytelöaineen aivoista. Sisäelimistä ja teurasjätteestä silputtu taikinamassa kaadettiin pilkkumiin. Syltty hyytyi yön aikana kylmäkomerossa.  

Kylään tullut suku odottaa kutsua aterialle. Rieska, kinkku, laatikot, joulutortut, nisupossuja. Valmis syltty viipaloituna tarjoiluastialla.

Tyttö, olkihimmelinsä alla, tuossa yhtä aikaa jäntevässä ja hauraassa varressaan, antaa laulun soida loppuun, niiaa, siirtyy kartanon puoleiselle ikkunalle: joko, joko. Silmät poimivat kellarin viereltä ison, huurteisen koivun, eivät erityisesti pane merkille sitä, että on kirkas ilta.

Kuun nisät valuvat maitoa hangille, pellot loistavat navetan takaa. Aattoillan valo harjaa tähdet himmeiksi. Pakkanen paukahtelee nurkissa.

Jo raotetaan ovea, sieltä kumarrellen saapuu kirjavaan vasikannahkatakkiin verhoutunut joulu-ukko, pahvinaamari kasvoillaan, pumpuliparta ja pumpulikulmat. Ukolle tarjotaan tuolia, autetaan istumaan. Vinkkeli napauttelee lattiaa, rytmi ontuu.

Tyttö nostetaan polvelle, ei uskaltaisi viipyä siinä kauan. Vasikannahka tuntuu elävältä paljasta käsivartta varten, karva kutittaa. Housujen karhealle sarkakankaalle laskostuu tytön ruudullisen leningin helma.

Tyttö laskeutuu lattialle vaivihkaa, suku nauraa ukon jutulle, kukaan ei katso, kuinka hän, pitkin askelin, kiirehtii pöydän taakse.

Paketista kuoriutuu muovinen klarinetti. Hän piirtäisi siitä kuvan opettajalle loman jälkeen. Pienet sormet taittelevat lahjapaperin, siirtävät syrjään.

Ja kuinka hän nukkumaan mennessään esittää toiveen, tekee vetosolmuja unesta uneen,

että pysyisi tuossa kuvassaan, tämän hetken,

lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden, kaikki kaukaiset vuodet, jotka tulisivat. Kulkisi niiden läpi, kuin ohutta spiraalia muodostuisi hänen jäljistään hangelle, säilyttäisi näköyhteyden,

pysyisi tuossa kuvassaan.

Mainokset

Marraskuu – Sukutalon vuosikymmenet

Tyhjä talo
Tyhjä talo

Marraskuu otti puseroon. Kamarinpuolella oli pidetty tulta kakluunissa, sen jälkilämmöissä talo kostui. Talon vaivalloinen hengitys kulki huoneiden läpi edestakaisena rahinana, nurkkien vetiset yskökset tiivistyivät iholle. Hiukset tuoksuivat kissanpennuilta, sokeilta, pikkukorvaisilta rääpäleiltä, joiden kevyet vinkaisut kuuluivat kaiken aikaa vintin laidoilta. Koetin unohtaa ne, laskin käden ikkunan alla jaloillaan seisovalle sähköpatterille. Se lämpeni epätasaisesti, kylkeen joskus sulaneen muovikassin käry osui heikosti nenään.

Talo purettaisiin kohta. Huoneissa haisi ryöpätyltä sieneltä. Kaikki irtain heiteltäisiin ikkunoista traktorin lavalle, palava jäte kuljetettaisiin poltettavaksi järvipolun varressa olevalla pellolle. Palamaton jäte kulkeutuisi kaatopaikalle. 

Jonakin päivänä alkaisin muistella, millä tavalla huolellisesti piti astua portaat tänne, betonin reuna uhkasi sääriä jokaisella polvennostolla. Ei kannattanut tukea itseään portaiden lautakaiteisiin, ne heiluivat, maali hilseilisi kämmeniin. Alkaisin uskoa, että sormet löytäisivät salaisuuksia tyhjistä avaimenrei’istä, sellaisia, joita ihmiset päästävät itsestään, huomaamattaan, poismennessään, jättäessään jälkeensä huoneita, suljettuja kaapinovia, piilopaikkoja tärkeille esineille.

Reikiin kurkottelemalla saisin omakseni talon vuosikymmenet, kaiken ilon, vaietun, ratkaisut, joita tehtiin hyvää toivoen. Tai lämpöä.

Kuusikymmentäluvulla kylällä kiersi uutta keksintöä markkinoiva remonttiporukka. Moni talo otti tarjouksen vastaan. Ulkovuorilaudan ja hirren väliin ruiskutettavan uretaanivaahdon piti toimia tehokkaana lisälämmöneristeenä.

Kun vuorilautaa seuraavan vuosikymmenen vaihteessa käytettiin auki, lupaus todettiin tyhjäksi. Eristeestä ei ollut jäljellä kuin onnettomia riekaleita, vaahto oli puristunut kasaan, hävinnyt, haihtunut noin vain olemattomiin. 

Seitsemänkymmentäluvulla kamarin lattiaan valettiin betoni, taas lämmön toivossa. Suunnitelmat tehtiin omalla porukalla, tuttujen miesten kesken: Pohjalle multaa ja hiekkaa, siihen ladotaan villat päälle ja valu.

Viat rupesivat näkymään kahdeksankymmentäluvulla. Ärhäkkä rihmasto lahotti alimmat hirret keittiön ja kamarin välisestä seinästä. Olimme juuri muuttaneet taloon, kun jääkaappi humahti läpi lattiasta. Lattia käytettiin auki. Yhdessä kohdassa seinää alin hirsi oli niin pehmeä, että siihen saattoi työntää sormen.

Tiedettiin, ettei koko taloa enää pystyttäisi pelastamaan. Oli kuitenkin pakko uusia tukirakenteet keittiön alapohjaan, jotta edes väliaikainen asuminen jossakin talon osassa onnistuisi. Neljäntuuman runkolankut sahautettiin Heikkilän pojilla. Isä seisoi lattian ilmatilassa, naulasi sivuseiniin tukilankut, joiden päälle istutettiin lattian runko. Isä nakutteli lastulevyt runkolankkuihin, levitti päälle tuoreet muovimatot, leikkasi oviaukkojen kohdalta siististi veitsellä, upotti kynnyspuun alle.

Rihmasto jatkoi kasvuaan, nousi ylös seiniin. Se alkoi kukkia hirren päälle ladottujen levyjen raoista, komeasti kirjaillut, kellertävät ruusut puskivat rykelmänä kohti valoa, lämpöä, ääntä. Ikkunan lähellä ne takertuivat mummon ripustamiin verhoihin, liimasivat kankaan osaksi rakennusta.

Yhdeksänkymmentäluvulla talo oli asumaton. Keittiössä levällään isän verstas, tiskipöydällä omasta metsästä haettuja havuja, kuusenkärkikasvustoa. Oksa upposi pallon- ja kuusenmallisiin oasiskartioihin, syntyi koristeita, lahjaksi naapureille ja myyntiin. Isä suori punaisia ja kultaisia satiininauhoja, pujotteli niitä koukuksi taivutetulla rautalangalla havujen sekaan. Isän ympärillä pehmeä höyry, vihreän turkishaalarin vetoketju rinnanpuoliväliin auki. Leikkurit käsissään, ylävartalo taipuneena pöydän ylle. Vanha vinyylisoitin pyöritti levyltä lauantaitanssit.

Isän mentyä nukkumaan tupakoin usein yksin keittiössä, kasvot heijastuivat ikkunalasista, aikuisuutta opettelevan säikähtänyt katse. Tulipään hehku, kuvan ainoa oranssinpunainen. Ikkunan takana musta maantie, tiheä metsä. Silloin tällöin pimeys rikkoutui Louhiperän miesten autonvaloista.

Olin varma, että jonakin päivänä olisin päässyt riittävän kauaksi siitä kaipuusta, joka minua vaivasi täällä, päästäkseni taas lähelle, tunteakseni selvästi huoneet ja huoneisiin sijoitellut tavarat, ihmiset, jotka ottivat syliin, silittivät hiuksia, antoivat lämmön juosta vartalolla, sivelivät naarmut polvilta, kauniit kädet, kauneimmat, mitä koskaan tulisin näkemään. Ja pihaa ympäröivät pellot, metsät, rakennukset, polun järvelle.  

Tunnustelisin muistoissani ulko-oven aaltoilevaa, maalattua panelilautaa, tarttuisin itsetehtyyn ovenripaan, kylmään metalliputkeen, jonka kiinnitys oli kätten tasolla, vinossa, kahden ruuvin varassa.

Huomaisin lasiverannon pitsiverhot, linnut niissä.

Kulkisin vapisten läpi porstuan, ruokakomerot, vasemmalla kamarin ovi, vintinaluskomero, vintinportaat, oikealla ovi pirttiin. Oven yläosassa oli jousi, joka rengahteli avatessa, ei jaksanut vetää ovea perille, jätti ilman varaan. Lukonkieli piti lonksauttaa aina kunnolla paikoilleen.

Koskettaisin punaisenruskeaksi maalattua leivinuunia, sen pankolla, verhon takana olin maannut hiljaa ja kuunnellut, kuinka tuli räiskyi uunissa, arina kuumui. Isä oli tuonut maitokärryillä puita liiteristä, lontosti pirttiin lumisilla kengillä, kantoi käsivarsillaan seitsemänkymmenensentin uunipuita. Tiesin jo, että puolet uuninpuitten pituudesta passasi kiukaanpesään.

Muu perhe sai suojansa pihapiiriin rakennetusta uudesta talosta, minä palasin aina takaisin tänne.

Nähdäkseni, miten kaikki oli käynyt, että ihmiset, jotka näitä huoneita olivat joskus asuttaneet, olivat poistuneet, antaneet kaiken jäädä näin.

Ja jotta tuntisin taas lähelläni tytön, joka nousi portaat vinttiin, laskeutui talonpäädyssä askelman kesäkamariin, katseli ikkunasta pelloille, piirsi kirjaimia katossa riippuviin pölyisiin pukupusseihin. Jossakin kaulan alueella painava tunne, joka ulottui rintalastaan, suru siitä, että elämässä piti tehdä valintoja. Miksi kaiken ei voinut vain antaa sujua ajan kanssa. Miksi onni ei ollut näkymä itsen ulkopuolella, jotakin, jonka olisi saanut pyydystetyksi. Tai edes hipaistuksi. Että se olikin vain ajatus, joka oli jo puoliksi ajateltu ja valmis katoamaan.

Hyvä lankkulattia, isä sanoisi. Se oli hyvä. Me muistelisimme yhdessä, että se sentään oli ollut hyvä, vielä purkuhetkellä, pirtin lattia. Se oli sääli ottaa pois, se osa tästä talosta.01Korpela

Korpela_syksy

Isän työ

Kylätalolla järjestetyssä sadonkorjuujuhlassa 27. syyskuuta kerroin isäni muistoja viljanpuinnista Korpelanmäellä. Tarkoituksenani oli saattaa muistot proosarunomuotoon mahdollisimman pian ja laittaa luettavaksenne tähän runoblogiini. Työ ehti viivästyä… Nyt viimeistään heräsin, kun lumikin ehti maahan. Alkaa olla jo noloa puhua viljanpuinnista talven äärellä, mutta ajattelin, että teen työn nyt kuitenkin valmiiksi.

Juhlassa sain kuulijoilta uuden sanan käyttööni: sutkaimet. Ne ovat ne tapit, joiden avulla merkittiin kylvöalue peltoon. Sitkaimiksikin kuulemma kutsutut. Juopulilla käytössä on ollut pääasiassa sutkaimet (saa väittää vastaan!).

Juuret-runoblogissa proosalliset tekstikatkelmat, runot, on rakennettu juopulilaisten muisteloiden pohjalta. Ja osittain omieni. Osa sisällöistä on täysin dramatisoitua. Psykoterapeutti, kirjailija ja kulttuuriantropologi Katriina Järvinen sanoo Gloria-lehden (12/2013) haastattelussa, että vain puolet elämästä on totta, loput saa keksiä itse. Se kuulostaa lohdulliselta ajatukselta. Ja antaa luvan leikkiä kuvilla, joita kertyy erilaisista kohtaamisista elämän varrella. Siinä saa sitten pohtia, kumpi oikeastaan onkaan totuudenmukaisempaa, faktaksi luultu vai puhdas fiktio. Ihmisen mahdollisuus luoda itsestään ja ympäristöstään aina uusia tarinoita, on elämän kiehtovimpia ominaisuuksia.

Seuraavassa kertomuksessa matkataan 1960-luvun Juopulille, syyskuulle, viljanpuintiaikaan.

Vanha Vikströmin maamoottori pyöritti puimakonetta. Hevoskärryt ajoivat seipäiltä viljan puimakoneen syöttökaukalon viereen. Mies purki kuormasta syöttäjälle. Syöttäjä työnsi viljan puimakoneen nieluun.

Yksi mies tarvittiin jyväsäkkien vaihtoon. 

Maisema oli syksypuolella, valo kuulas ja kirkas, auringossa vielä mukava lämpö. Sellaisia piti puintipäivien olla.

Minä, penska, joutuisin ruumenukoksi. Pölyisimpään hommaan. Puimakoneen toisesta päästä ropisivat olkikorret, vihneet ynnä muut akanat ja roskat. Niitä minä keräisin kasaan, talteen. Ne säilöttäisiin elosuojaan, käytettäisiin lehmien alustana navetassa. Lisättäisiin rehuunkin.

Olin ollut isällä kaverina keväällä, kun laitettiin nämä kasvamaan. Olivat jo lämpimät kevätillat, aurinkokin laskemassa, käsin, kylvövakasta heitettiin jyvät maahan. Isä merkkasi sutkaimilla kylvöalueen nurkat. Että tiesi, mihin oli kylvetty. Siirsi sitten tappeja, siirsi uuteen paikkaan.

Kesällä oli isä vielä kulkenut pihassa, pirtin ja navetan väliä, peltoja. Tämmöinen auvo, oli isä sanonut valosta heinänteossa.

Talosta taloon kiertävän puimakoneen mukana tulivat aina talkoolaiset. Siellä oli kylänmiehiä nytkin pellonlaidalla, useampia, joku ottanut isän tehtävät.

Oli se järkytys koko kylälle, että tuon ikäinen mies, saappaat jalassa menee.

Jo isän aikana oli tullut puimakoneen yhteyteen lietso. Ei tarvinnut kuin hangota oljet siihen. Oli iso puhallin, josta lähti paksu putki elosuojaan. Se puhalsi roskat suoraan sinne.

Kohta kävelisin tästä, kohti talkooväkeä, saisin taikon, alkaisin työn. Katsoisin ihmetellen käsiäni, miten tottuneesti ne tekivätkään kaiken, miten huolettomat ne olivat. Miten tuttuina kertyivät ihonpoimut peukalon ja etusormen väliin, kun käsi puristui taikon varteen, nosti roskat maasta. Lietson siivet pyörisivät siinä taikon piikkien edessä, pelkäisin tyrkkääväni siipiin, liian syvälle. Siinä se olisi romina kuulunut.

Puimakoneen sivulla oli ränni, josta jyvät uivat ulos. Kun säkki täyttyi, piti siinä olla laittamassa nopeasti uutta paikoilleen.

Pellolla viljaseipäät tyhjenivät pikkuhiljaa, ne jätettiin pystyyn, kerättäisiin myöhemmin pois. Tyhjät seipäät.

Lunta!

Valkea kaupunki
Luminäky lähiössä

Keskipäivän luminäkymä kaupungissa. Arvatenkin Juopulilla lunta on myös. Tällä kelillä saa postikorttikuvat. Kosteana laskeutuneesta lumesta on pikkupakkanen tehnyt keveää, alkutalven haurasta pumpulipöperöä oksille.

Aurinko on ylhäällä vielä parisen tuntia, alkaa painua näkyviltä ennen kolmea iltapäivällä.

Joka vuosi ensimmäinen runsas, maahan jäävä pakkaslumi yllättää valollaan ja valkeudellaan. Verhot kun saa auki yöllisen lumisateen jälkeen, voi aivan äimänä töllistellä, että tällaistako se oli, näin kirkasta, puhdasta ja toiveikkuutta herättelevää.

Eilisen Hesari (23.11.) uutisoi, että lumesta on tulossa harvinaista. Pääkaupunkiseudulla pysyvän talven tulo voi siirtyä pitkästi tammikuun puolelle. Oulun seudullakin pitkät talvet ovat harventuneet. Nämäkin lumet kuulemma sulavat vielä pois ennen tosi talven tuloa.

Nautiskellaan nyt, kun tätä näkymää riittää!

Taivaassa reikä
Taivaassa reikä

 

 

Etsijöitä marraskuussa

Aatoksen paloa ja sydämen valoa -kiertueen artistit tiesin ennakkoon huonosti. Tuotantohistorian tuntemus oli muutaman radiossa soitetun kappaleen varassa. Takalon osasin sijoittaa Haukiputaalle, Elorannan muistin tehneen Louhelan Akille joskus laulun tai kaksi. Joku töissä mainitsi Elorannan oululaistaustasta.

Kun ajelin perjantai-iltana Juopulin kylätalolle, tie oli musta ja kostea, ilman lämpötila plussanpuolella. Vimparintien risteyksessä paloi ulkotuli merkkinä tapahtumapaikasta, ensimmäisenä tervetuliaislauseena. Piha oli täynnä autoja, lisää ulkotulia. Pimeyden puristavassa kourassa kylätalo hehkui lämpöä ja kotoisuutta. Kiittelin kiertueen alulle sysääjää mielessäni: Tämä on juuri oikea vuodenaika järjestää iltatapahtuma. Juuri tässä hetkessä ihminen tarvitsee kynttilänliekkiä enemmän kuin milloinkaan, valaisimia, jotka syttyvät kuin pienet majakat huoneennurkkiin. Juuri tämä vuodenaika on se, jolloin kodintekeminen tuntuu tärkeältä ja juuri tässä hetkessä kodin väri on vaimeankeltainen kajo. Tänään tarvitaan myös ihmisiä lähelle, tarvitaan paikka, jossa ollaan yhdessä, yhteinen asia, jota vartioida.

Olen ymmärtänyt, että Los Angeles on minulle lähempänä ideaa kodista kuin mikään muu kaupunki maailmassa. Sanat ovat säveltäjä-kapellimestari Esa-Pekka Salosen. Lainaus on viime lauantain (9.11.) Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta Esa-Pekka Salosen haastattelusta. Olen ymmärtänyt. Kodin idea näyttäytyy toteamuksessa annettuna ymmärryksenä, jonkinlaisena hyväksyntänä aika ajoin kohtuuttomalta tuntuvan maailman edessä. Kulttuurimaantieteilijä Pauli Tapani Karjalaisen mukaan kotiutuminen on kimppu intiimejä ympäristösuhteita. Kotiutuminen on mielellisyyttä ja tunnetta, kehon suhdetta aikaan ja ympäristöön. Kotiutua voi myös ohimeneviin hetkiin, yhteisöllisyyden kokemuksiin, tiloihin, jotka hetkellisesti parantavat, antavat lyhyen armahduksen ihmisenä olemisen tiellä.

Joskus keskellä pimeintä, lumetonta ja lohduttominta marraskuuta saattaa tavanomaiseksi läpikuluksi tarkoitettu ilta kohota arkisen elämismaailman keskipisteeksi, tulla oudolla tavalla kotoisaksi ja jälkeenpäin muistettavaksi. Niinkin voi käydä, joskus marraskuussa, että saa itselle enemmän kuin oli osannut toivoa tai olla vailla.

Aatoksen paloa ja sydämen valoa -kiertue oli sovitettu sopivan intiimiksi. Musiikki tuli lähelle, se haastoi osallistumaan ja riisuutumaan ennakkoluuloista. Artistien puheessa ja lavaolemuksessa kuului ja näkyi tekemisen vilpittömyys. Esiintyjät juttelivat vieraiden kanssa ennen keikkaa, keikan aikana ja väliajalla. Iltaa tehtiin yhdessä. Arjen ahtaat vaateet ja rooliutumiset unohtuivat, tila rakentui avoimuudelle, myötätunnolle ja rehellisyydelle. Laulun äärellä pohdittiin kaikenlaista pussailusta perheellistymiseen, yksinäisyydestä vapauden ja oman tilan kaipuuseen. Sitäkin lauluntekijä pohti, miten laulut ovat aina samoja, millä tavalla ihmisyys kietoutuu säkeisiin nyt niin kuin entisinä aikoina. Sama perimmäisyyden pohdinta valtautuu lyriikoissa. Ihminen esittää kaikkina aikoina samoja kysymyksiä, koska elämä on liian suuri koskaan kokonaan tajuttavaksi.

Ihmisen paikka tässä katoavassa ajassa on kertomusta etsimisestä. Vain kohta, josta kertomustamme kulloinkin kudomme kokoon, muuttuu. Jokainen katselukulma näyttää olemassaolomme vähän eri tavoin. Tarkastelemme asioita aina uusista yhteyksistä, uudessa iässä, toisenlaisissa elämäntilanteissa, toisinaan jonkun viereltä, toisinaan yksinäisyydestä. Emme voi tulkita olemassaoloamme ilman meitä ympäröivää esineistöä, yhteisöä ja luontoa. Jo ensimmäisinä olemassaolon hetkinä pyrimme löytämään lähelle toista, lämpöä, ravintoa ja suojaa. Meissä on tarve kiinnittymiseen, tarve etsiä asioita, jotka juurevoittavat meidät elämään. Kehomme tekee alituiseen selvitystä siitä, mikä on osamme siinä yhteydessä, jossa elämämme tapahtuu.

Jos joskus maailmassaan saa mahdollisuuden heittäytyä tähtitaivaan alle pitkäkseen, voi pienen hetken ajan tuntea ainaisen etsinnän lakanneen. On kuin olisi koko elämänsä elänyt vain löytääkseen hangen pinnan vartaloaan vasten, antaakseen selkärangan vaipua myötäilemään talvenkulun muotoilemaa maankantta. Kuin olisi ollut olemassa vain jättääkseen vanttuut lepäämään vartalon vierelle, jotta niiden pörröinen villa saisi liimautua kiinni kinokseen. Rinta rauhoittuu, hengityksen pehmeä höyry lämmittää nenänpään. (Lunta ja hankia odotellessa!)

Sitten tulevat kysymykset, jotka ovat kaikkia aikaisempia kysymyksiä suuremmat. Ylhäällä, isossa kaukaisuudessa, hajoaa siruiksi avaruus, jonka vangitseva katse pakottaa etsimään yhä vain enemmän, yhä korkeammalta, pakahduttavammin. Siinä kohdassa, jossa levittyvä tähtitaivas on kertomatta vastauksia esittämiimme kysymyksiin, saamme avuksi taiteen. Lauantain Hesarin haastattelussa Esa-Pekka Salonen kertoo etsivänsä säveltämällä vastausta siihen, kuka on.

Sävel-, kuva- ja sanataiteen avulla ihmiskunta on aina luonut maailmanselityksiä, ratkonut jännitteitä oman ja vieraan välillä, hoivannut kivuliaita elämänsiteitään, synnyttänyt uutta, antanut merkityksiä edesmenneelle maailmalle.

Konsertin aikana ajattelin useasti laulun kertojaa: Miten hänet näytetäänkin aina etsimässä. Tavan takaa kuulemme radiosoitossa lauluja, jotka haluavat uskotella laulun kertojan päässeen etsinnän tulosten, oikeiden vastausten ja löytämisen äärelle. Kuuntelijoina onneksi ymmärrämme, kuinka lauluun kerrottu onni on pelkkä ohimenevä hetki, johon tottumisesta seuraisi vain täydellinen lamaantuminen. Löytäminen laulussa tai elämässä ei koskaan jää pysyväksi olotilaksi. On tärkeää säilyä etsijänä, koska vain niin ihminen uskaltaa kurkottaa ulos fyysisen maailmansa faktuaalisuudesta, katsoa kohti pyhää, tavoitella jotakin, joka asettaa ihmisyyden ja ihmistunteet lähemmäksi oikeudenmukaisuuden pyrkimystä.

Se, millä tavalla laulut tulevat kerrotuksi tai kuulluksi, on kulttuuristen ja yhteiskunnallisten merkitysverkostojen tulosta. Kysymys on siitä, mihin tarkkaavaisuutemme milloinkin kohdistuu. Tätä taustaa vasten voimme ajatella, etteivät mitkään laulettavat asiat ole vähäpätöisempiä kuin toiset. Jokaiselle laululle löytyy ottaja, jokainen lyriikka tavoittaa jonkun.

Takalon ja Elorannan tulkinnoissa minut tavoitettiin illan aikana useammin kuin kerran.

Esiintyvää taiteilijaa seuratessa aivan häkeltyy siitä, miten kokonaisvaltaisesti taiteilija tekemiselleen antautuu. Taiteentekeminen on valtava riskinotto, se on hullunrohkeutta, jossa tekijän persoona asettuu väistämättä näkyville. Taitelijat ovat tulkkejamme, usein he pukevat meidät kysymyksillä, joita emme olleet osanneet etsiä.

Uusi Oulu ei saa hylätä osallisuuttaan alueen kulttuurintuotannossa. Kulttuuriin investoiminen kaikkina aikoina on elintärkeää. Haastattelussaan Esa-Pekka Salonen muistuttaa, että myös pettuleivän aikaan Suomeen rakennettiin kulttuuria, koska kansa tarvitsi sitä. Lama ei niin ikään saa olla syy kulttuuristen palveluiden supistamiseen. Kulttuuri pitää meidät ihmisinä ja puhaltaa meihin henkeä. Tarvitaan instituutioita suojelemaan kulttuuria. Monenlaiselle taiteenilmaisulle on oltava kanavansa. Yhtenäiskulttuurin murenemisen myötä suurten kertomusten tiet hajaantuivat laajalle, pieniksi, toistensa lomitse loikkiviksi poluiksi. Noita polkuja syntyy koko ajan uusia. Tänä päivänä jonkin taideilmaisun muodon hygienisoiminen korkeakulttuuriksi ei ehkä enää ole tarpeen, pikemminkin tulee instituutioiden taholta osoittaa arvo vastaanottamisen kokemukselle. Kasvavat ikäpolvet tulee tehdä tietoisiksi erilaisista taideilmaisun muodoista ja järjestää matalankynnyksen kohtaamispaikkoja taiteelle. Kansanomaisuus ei ole (mahdollisen) taide-elitismin vihollinen. Kansanriveistä syntyy kokonaisvaltaista luovuutta kaikille elämänalueille monialaisen kulttuurielämän ja -kasvatuksen tuella. Jo lapsikin ymmärtää, mikä arvo on ladattuna tilanteeseen, jossa yhteisö on kokoontuneena kulttuurielämyksen äärelle. Pieni Lyylini sanoi Juopulin kylätalon konsertin jälkeisenä päivänä, että mää haluan äiti joka päivä sinne, missä ne hassut setät laulaa, että ampiainen pörrää niityllä.

Aatoksen paloa ja sydämen valoa –kiertue oli Juopulilla paikka pohtia omaa maantieteellistä kulttuuri-identiteettiään. Takalo pyysi yleisöltä vastausta kysymykseen, onko Oulu Pohjanmaata. Uuden Oulun sisällä maisemallinen ja kulttuurinen vaihtelu on suurta. Pohjois-Pohjanmaa näkee alavilta aina vaaramaisemiin saakka. Uusi Oulu on sikermä, jossa yhdistyvät merellisyys, tasaiset, laajat peltomaat, entinen merenpohja, valjastetut ja vapaana virtaavat joet ja syvemmälle sisämaahan mentäessä korkeusvaihtelut. Miltä Uusi Oulu näyttää Juopulilta katsottuna? Oman ylikiiminkiläisyyteni ja juopulilaisuuteni kompassineula on aina pyrkinyt kohti Koillismaata, Pudasjärveä, Taivalkoskea. Koillismaalla pohjois-pohjanmaalainen maisema muuttuu jyrkemmäksi, mäkisemmäksi, puusto tummemmaksi ja jylhemmäksi. Se oli jo ku muutti tänne kaupunkiin, Ouluun, ku tuli ammattikouluun tänne, niin se oli se, että jäi kaipaamaan sitä semmosta harjumaisemaa niinku kotona. Juopulilla varttuneen isäni muisto nuoruusvuosilta paljastaa paljon siitä, millä tavalla ylikiiminkiläinen maisema erottuu muiden Oulun entisten ympäristökuntien, nykyisten uuden Oulun alueiden maastosta. Ylikiimingin alueella harjut rikkovat tasaisuuden, laakeat peltomaat ovat vähemmistöä. Juopuli on suurten, korpisoisten erämaiden ympäröimä. Metsä on havupuuvaltainen, pajua, raitaa ja leppää tapaa pääasiassa järvien ranta-alueilla. Juopulin kylänraitilla pohjanmaalaiseen tasamaahan tottuneen huomio kiinnittyy huomattaviin korkeuseroihin. Harjunmäki, Juopulin järven takana Korkiamaa ja Härkövaara. Niissä ovat kylän penskat kulkeneet isoilla joukoilla mäenlaskussa. Suon pinnasta mitattuna korkeuserot saattavat olla neljä-viisikymmentämetriä, elleivät enemmänkin.

Muutamat juopulilaisista kavereistani aloittivat 1990-luvulla peruskoulunjälkeiset opintonsa Pudasjärven ammattikoulussa. Se tuntui heille luontevalta valinnalta koulutusohjelmatarjonnan vuoksi, mutta taustalla saattoi olla muutakin. Olen halunnut uskoa, että meistä Ylikiimingin koillisosissa varttuneista tuntuu jossakin kohtaa samalta kuin pudasjärvisistä. Se, mikä se kohta on, on tietysti selittämätöntä. Yksi lapsuudenhaaveistani oli, että sitten sopivassa iässä aloittaisin hevosopinnot Pudasjärven ammattikoulussa. Muuttaisin sinne tekemään elämääni, koska siellä tuntui toiseksi kotoisammalta. Opinnot veivät toisaalle, hevoshommatkin jäivät, mutta viehtymys yhdentymiseen pudasjärvisten kanssa jollakin mielen tasolla saattoi jäädä elämänpituiseksi.

Päätalon Taivalkoski-kuvaukset istuttivat 1980-luvun maalaislapseen mielikuvia kohtuullisuudesta ja sitkeydestä. Jotenkin vain se hiihtely vaikeapääsyisessä ja läkähdyttävässä maastossa tarttui sisäiseen kartastoon yhdenlaiseksi hengenpitimeksi ja syntyi tarve ottaa omaksi sieltä suunnalta jotakin.

Kulttuurimaantieteellinen kotoisuuden kokemus on osa itsen tulkintaa suhteessa toiseen, aikaan, paikkaan ja elettyihin tiloihin. Uuden Oulun asukkailta saisi koko kirjon tulkintoja oululaisuudesta, jos kysyisi niin kuin Takalo: Onko Oulu Pohjanmaata vai mitä? Millaisista aineksista alueellinen identiteetti muodostuu, missä on oma kulttuurinen ja maantieteellinen koti? Tuonsorttisen keskustelun voi aloittaa vapaasti vaikka tämä blogin kommenttilaarissa. Uusi Oulu on moninainen maantieteellinen ja kulttuurinen kokonaisuus, jonka vivahteet on syytä tiedostaa ja tunnustaa. Joskus olen tuntenut, että Kainuukin on lähempänä omaa sielunmaisemaani kuin varsinainen merellinen Oulu, vaikka sitä olen jo pitkään asuttanutkin. Se, miltä koti on joskus tuntunut, ei lähde ihmisestä pois. Ei silloinkaan, kun vanhat kuntarajat katoavat ja elämä alkaa uusien hallinnollisten rajojen sisäpuolella. Ehkä juuri silloin tarjoutuu mahdollisuus tarkastella omaa identiteettiä uusin silmin, uudesta kohdasta. Saattaa herätä halu nousta etsimään taas, hahmotella uusia muotoja oman lähiyhteisön olemassaololle ja kulttuurin voimistumiselle.

Uudelta Oululta Aatoksen paloa ja sydämen valoa -kiertue oli – kuten sanottua – viisas, pienisuuri teko.

Tarvitaan tietysti rohkeat, taitavat ja heittäytyvät artistit, jotta konsertti voi toteutua vuorovaikutteisena ja iltamatyylisenä. Sitä, että saadaan tämmöinenkin, joka ei varsinaisesti tiedä olla esitettävältä musiikilta mitään vailla, suuntaamaan tarkkaavaisuutensa tapahtumiin niin voimakkaasti, voi pitää onnistumisen mittana. Olin lopulta hämmästyksissäni artistien lavakarismasta. Keikan päätteeksi Eloranta lupautui vielä välittämään tämän päivän tulkintansa eräästä poikaiällä levyttämästään kappaleesta. Ennen esitystä hän tunnusti, että kypsällä iällä alkaa olla vaikea päästä käsiksi nuoren pojan sielunmaisemaan ja tulkita uskottavasti tunteita, jotka olivat ainutkertaista paloa senhetkisessä ihmisruumiissa. Aikuisuus tuo esitykseen oman luonnollisen lisänsä, mutta niinkin voi käydä, että teksti on yhtäkkiä uskaliaampi, raikkaampi ja koskettavampi kuin nuoruuden tulkinta koskaan. Kun kuuntelijana jättäytyy auki tekstin ja musiikin edessä, voi saavuttaa olotilan, jossa ruumiskin alkaa oireilla. Koko lailla saa pidellä penkinlaidoista kiinni, ettei humpsahtaisi samanaikaisesti palelevine ja hikoilevine jäsenineen lattialle. Laulun historia ja esityksen nykyhetki solmiutuivat Elorannan aikuisessa äänessä sävykontrastiksi, jossa vastakohtaisuudet heijastelivat toisaalta monenlaisesta luopumisesta, toisaalta antautumisesta ja takaisinsaamisesta. Nuoruuden rakkaustarinoista olemme kuulleet mittaamattoman määrän erilaisia musiikillisia variaatioita. Eloranta onnistui laulullaan puhumaan aiheesta niin, että sisin kuunteli. Esitys ei saanut kaipaamaan takaisin iäksi kadotettuun nuoruuteen, vaan luojan kiitos antoi uskoa siihen, että myös tässä maailmassa on elämää elettäväksi ja tunteita pideltäväksi.

Vieruskaverille ei sitten keikan jälkeen voinut todeta muuta kuin, että tässä taidetaan olla melko perinpohjaisesti myytyä naista. Kaveri nyökkäili ymmärtävästi. Siellä suunnalla oli kaikesta päätellen vireillä jotakin samaa. Kulttuurielämys antaa parhaimmillaan hetken lääkintää sielulle ja rauhattomalle mielelle. Tälläkin kertaa tilanteen teho oli luomisen ja vastaanottamisen lämpimässä ja koko kehoa ravistavassa kädenpuristuksessa.

Hetken hehkua Artistin kyljessä
Hetken hehkua Artistin kyljessä

Syystiedote

Syyspuuhat ovat pikku hiljaa lopuillaan ja on aika kirjoittaa Juopulin syystiedote. Juopulin kyläyhdistyksellä on takana monipuolinen kesä. Kylätalolla on tehty monenlaisia korjaustöitä. Piha-alueen puita on siistitty ja grillialuetta uudistettu. Alkukesästä kylätalolla keitettiin punamultamaalia, jolla maalattiin ulkorakennus ja loput maalista myytiin. Kylätalon portaat uusittiin ja ulkorakennuksen etupiha tasoitettiin. Lisäksi ulkorakennuksen sisäosien kunnostusurakka on aloitettu.

Kesän alussa Juopulin kyläyhdistys järjesti yhdessä Parilan kanssa perinteiset Juopulinjärven uistelukilpailut ja heinäkuussa vuorossa oli ravien järjestäminen yhdessä Kiiminkien Hevosystävien kanssa. Oulun kaupungilta saadun NeRo-rahan avulla Juopulin kyläyhdistys järjesti kylätalolla heinäkuun lopulla kaksipäiväisen lasten liikuntaleirin, joka liikutti yli 30 lasta ja nuorta.

Kylätalolla on käynyt monia vierailijoita. Kylätalolla on vieraillut Sydänyhdistys, Muistiyhdistys sekä Lohirannan ja Mustosenvaaran väkeä Kuusamosta. Kaikilta vierailijoilta on saatu positiivista palautetta. Meskusvaaran ja Lohirannan matkaraportissa vierailusta kylätalolla kirjoitetaan näin: Vierailukohteena Juopulin kylätalo oli loistava. Vastaanotto oli lämminhenkinen, ruoka oli maittavaa ja puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja olivat mahtavia isäntiä ja saivat kaikki viihtymään.

lehdet

Syksyn tullen kylätalolla on alkanut vilkas harrastustoiminta. Tällä viikolla vauhtiin pyörähtää jälleen lentopallopelit maanantaisin ja torstaisin. Korjausrakentamiskerho on aloittanut ulkorakennuksen korjausrakentamisen, johon mukaan ehtii vielä hyvin. Oulu-opiston posliininmaalauskurssi torstai-iltaisin klo 18.15 – 20.45 ja käsityöpaja maanantai-iltaisin klo 18.30 – 21.00 toimivat jälleen tuttuun tapaan Anun ohjauksessa. Molemmilla kursseilla on vielä tilaa ja mukaan ehtii vielä. Kursseista löytyy lisätietoja Oulu-opiston nettisivuilta opinto-ohjelmasta.

Syksyllä alkaa myös uusi seniorikerho, jonka toimintaa muokataan kerhoon osallistuvien toiveiden pohjalta. Siitä lisätietoja tulee myöhemmin. 4H-kerhoja pyörii Juopulilla kolme. Tiistaisin on alakouluikäisten kokkikerho klo 16.30 – 18.00. Keskiviikkoisin on 1-9-luokkalaisten liikuntakerho kello 18 – 19. Alakouluikäisten liikuntakerho on torstaisin kello 17 – 18.

Jokaisessa kyläyhdistyksen hallituksen kokouksessa on asialistalla kohta, jossa tuomme esille kyläläisten terveiset. Jokainen mielipide, toive ja ajatus ovat tärkeitä. Ottakaa rohkeasti yhteyttä hallituksen jäseniin!

Aurinkoista syksyä kaikille!

Hiljaisuusmatkailua

 

Tiainen1

Heinäkuun alkupuolella pääsin Ivalossa asuvan ystäväni kutsumana mökkeilemään Inarijärven rannalle. Mökkipaikka, vanha lapintalo, sijaitsi erämaatilalla Tiaisniemen kärjessä, Kessin kairan laidalla. Nellimistä matkaa tilalle kertyi tietä pitkin viitisentoista kilometriä. Tie tilalle oli tehty vastikään, aiemmin paikalle oli kuljettu veneellä tai metsäpolkuja pitkin. Autioitunut tila oli siirtynyt Inarin kunnan omistukseen vuonna 1975. Talossa asunut yksinäinen mies oli hukkunut Inarille, eikä perijöitä ollut.

Tiaisniemen tilan ympäristö oli syrjäinen, yksinäinen ja hiljainen. Lapintalojen paikat valittiin entisinä aikoina hyvien kala- ja laidunmaiden mukaan. Naapurit jäivät kauaksi.

Tiainen3
Naapureita ei nytkään näkynyt, alue oli säilynyt ennallaan kaikki vuosikymmenet. Porot laidunsivat rantaniityllä, säikkyivät pois, kun pihaan saapui matkalaisia. Tilaan kuului muutamia harmaaksi käyneitä rakennuksia; sauna, vaja, ulkohuusi ja päärakennus, jossa oli nukkumapaikat usealle. Vintissä oli kesähuone, jossa unta piti houkutella rankisen alla, sääskiltä turvassa.

 

Erämaamatkailu ei varmastikaan ole helpoin lomailun laji. Maisema osaa olla armoton ja ihminen käy pieneksi sen edessä. Yksi vaivainen vilkaisu ympäristöön, tuollainen silmänurkasta toiseen ulottuva panoraamaotos, ja tiedät, että et tule pääsemään helpolla. Teknistynyt arki typistyy etäiseksi muistoksi, alat suunnitella lähitulevaisuutesi hetkiä ruumiillisen työn näkökulmasta, kuinka kantaisit vedet saunalle ja pirttiin, lämmittäisit saunan, että saisit lämmintä pesuvettä. Pohdiskelet, vieläkö tässä ehtisi ennen yötä katselemaan, löytyisikö korpihillaa. Jättäisikö uistattelun tuonnemmaksi? Sytyttäisikö tulet nuotiopaikalle, vai jaksaisiko tuota vielä tovin odotella syömäpuolta?

Tiainen4

 

Tiainen5Ilman mukavuuksia eläminen pysäyttää kohtuuteen. Inarijärven mökille oli asennettu aurinkopaneelit ja pieni tuulivoimala. Akku latautui ja pirttiin saatiin tarvittaessa kattovalo. Muusta sähkönkäytöstä ei voinut haaveilla. Puhelimen kuuluvuuskin oli niin ja näin, tuurissaan, usein se hyppäsi Venäjän verkkoon, eikä siihen saanut virtaa, jos akku loppui. Omavaraisuuden kokemus energiansaannissa on hätkähdyttävän hyödyllinen meille, joille vesi tulee hanasta mitenkään kummemmin takomatta, lämpö kulkee pattereissa ja valot kytkeytyvät päälle napsautuksella. Kun tuottavuus ja kulutus ovat näkyvässä suhteessa toisiinsa, on energian hyödyntäminen tehokkaampaa ja käyttötottumuksista alkaa tulla kohtuullisempia. Sitä tulee säästäneeksi, esimerkiksi astioita: Sen verran tiskaat kuppeja saunalla, mitä käytät. Sen verran enemmän työtä, mitä enemmän kulutat.

Tiainen6Tiainen2

 

 

 

 

 

 

1980-luvulla meidän taloudessamme ei ollut sisävessaa tai suihkua. Korpelassa juostiin navetan päätyyn paskamakkiin, kun hätä tuli. Talvella sai sentään yöpissat tehdä ämpäriin. Pesulla käytiin saunalla, kerran viikossa. Muistan miten hävetti kutsua kavereita kylään, kun huusholli oli niin alkeellinen. Kaikki oli kuitenkin ihmeen hyvin niinä hetkinä, kun istui kesäpäivänä huusin reiällä, lueskeli omassa rauhassa säävaihteluiden kopristamia akuankkoja, tuuli heitteli ovea selälleen, niitty hulmusi portaiden päässä.

Sieltäkö sitten on peräisin tuo kaipuu primitiivisten luonnonolojen äärelle, lapsuudesta, ajoittainen pakkoryntäys keskelle ei-mitään?

Erämaakäsityksemme ja mielikuvamme luonnon keskellä elämisestä ovat puheissa ja tarinoissa usein romanttis-nostalgisia. Kun joudumme tai pääsemme villiin luontoon, tiedämme jo valmiiksi, että tuo tapahtuma on varsinaisen elämämme keskellä vain tilapäinen näyttämö, olemme siellä käväisemässä. Siksi se tuntuu niin hyvältä ja virkistävältä, jopa pyhältä.

Nykyajan ihmisellä on mahdollisuus valita, missä elämänsä kohdassa se erämaahan menee, kytjöttämään ilman uudenaikaisia vempeleitä (eikä se silloinkaan puhelinta jätä). Silloin kun minun äitini päivätyönä oli hoitaa meitä kolmea pientä lasta talossa, jossa ei ollut pesutiloja ja vessaa, oli usko varmasti yhtä mittaa koetuksella. Samaa jatkui päivästä toiseen, eikä pakoreittiä mihinkään ollut. Saati sitten niinä aikoina, kun tämän päivän arkea helpottavista vempeleistä ei osattu edes haaveilla.

Mitä erämaa sitten merkitsee nykyihmiselle, mitä tuollainen hiljaisuusmatkailu pitää sisällään? Luonnon läheisyyden kokeminen on tärkeää monelle. Metsä tarjoaa mieluisan poissaolonhetken arjesta. Tai toisinpäin: Hetki erämaassa palauttaa ihmisen arkeen, siihen ”todelliseen”, perinteiseen ja perinpohjaiseen, jossa kaikki ei ole noin vain saatavilla. Erämaassa päivät kuluvat yllättävän nopeasti erilaisten touhujen äärellä. Lämmitetään saunaa, luetaan, kalastellaan, marjastetaan. Erämaasta etsitään poistumistietä hälystä, täydellistä hiljaisuutta, joka antaisi tilaisuuden olla itsekseen.

Laura Ingalls Wilderin kertomuksessa kuvaillaan suuren preerian hiljaisuutta: Tuuli lauloi matalaa, kahisevaa laulua ruohikossa. Heinäsirkkojen siritys kohosi väristen joka puolelta rannatonta preeriaa. Pikkujoen notkossa kasvavat puut suhisivat heikosti. Ja nämä äänet muodostivat yhdessä suuren, lämpimän, onnellisen hiljaisuuden. (suom. S. S. Taula, Pieni talo preerialla, 9. painos 1957, 54-55.)

Inarijärven mökkiretkellä pysähdyin useasti etsimään määritelmää hiljaisuudelle. Se muodostui milloin nuotion kuohunasta, kun liekki jäi kiertämään oksankoloon, milloin veden aaltojen hankautumisesta rantakivikkoon, lasten leikkien äänistä pihan toiselta laidalta. Ihmishahmot eri puolilla pihaa kuuluivat hiljaisuuden kehään, katse etsi kiintopisteitä saarista. Heinien kaareutuvat varret, rantakoivikoiden lepatus, kissankellot, valkoapila, siankärsämö, mustikka ja kultapiisku, toisiaan vasten tuulessa.

Keho oppi myötäilemään polveilevaa pihamaata. Kompastelu hankalassa maastossa kiinnosti lasta, hän halusi kerta toisensa jälkeen juosta kivikkoisen polun saunalle, vaikka heti ensimmäisenä päivänä loukkasi kämmensylinsä ja tarvittiin laastaria. Polvi alkoi muutaman harjoituskerran jälkeen nousta oikeassa kohdassa, muistaa, missä kivi oli liukas, missä terävä, missä pyöreäksi hioutunut pinta saattoi lipsauttaa jalkaterän virheasentoon. Leikkikalut löytyivät luonnosta. Pieni käsi rappasi maata, teki kivistä ja oksista muodostelmia, siveli kepillä kuvioita vedenpintaan.

Tiainen7

 

Inarijärven matkailuvaltti on häkellyttävän puhdas vesi, jota voi juoda suoraan järvestä.

Mitä voisikaan olla hiljaisuusmatkailu Juopulilla? Mahdollisuuksia hiljaisuusmatkailulle voisivat tarjota erämaamökit, joita saisi vuokrata ja joille kuljettaisiin patikoiden, pitkospuut, lintutornit, järjestetyt suoretket. Mikseipä kylätalon pihaan voisi pientä käyttömaksua vastaan pysäköidä vaikkapa asuntoautolla ja tehdä siitä pyöräretkiä lähimaastoon.

Hiljaisuusmatkailun pääasiallinen viesti on varmastikin se, ettei tarvitse lähteä kauas matkalle saadakseen toivomansa välimatkan tavanomaiseen arkeen.

Olen aina ollut vähän huono matkustaja. Minulla tulee helposti koti-ikävä. Olen päättänyt, että matkustaminen ei ole ihmisen perustarve, eikä sivistyksen edellytys. Tiedän ihmisiä, jotka ajattelevat, että kesäloman voi aivan yhtä hyvin viettää pesemällä mattoja ja ikkunoita, käymällä marjassa ja kalassa. Ja jos he jonnekin lähtevät, hakeutuvat he mieluusti ulos tiiviisti rakennetuista ympäristöistä, ulos niistä rakenteista, joissa he näkevät ihmisen tilan ja luontaiset toimintamahdollisuudet ahtaina ja rajattuina. He eivät kaipaa ohjelmatoimistoa suunnittelemaan päivärytmiään. Heitä voisi pitää hiljaisuusmatkailijoina.

Matkustaminen on yksi niistä asioista, joihin emme pääse käsiksi tasa-arvoisesti. Joillekin matkustaminen missä tahansa maailman kolkassa on jo lähes arkipäivää, toiset eivät koskaan lähde kotimökistään tai -lähiöstään kauemmaksi. Kun lapset lomien jälkeen jakavat perheidensä lomamuistoja, on joukossa aina myös niitä, jotka ovat syystä tai toisesta viettäneet koko lomansa kotioloissa. Omat lapseni eivät ole käyneet muutamaa Ruotsin ja Norjan viikonloppureissua pidemmällä. Olen ajatellut, että jospa pystyn tarjoamaan heille etelänmatkakokemuksen jossakin vaiheessa, kun ovat isompia. Uskon, että lähimatkailu ja luontomatkailu lähimaastossa tarjoavat tarvittavan etäisyyden arjesta silloin tällöin. Muun maailman kanssa voi päästä juttusille myös vaikkapa kirjallisuuden, musiikin tai elokuvien avulla. Se yksinään, että valitsee matkustamattomuuden tai joutuu esimerkiksi vähävaraisuuden vuoksi olemaan matkustamatta, ei jätä kulttuurityhjiöön. Globaalius ja kulttuurien moninaisuus ovat alituiseen läsnä syvästi ja laajalle verkottuneessa maailmanyhteisössämme. Pitäisin siis tärkeänä, ettemme rinnastaisi matkustamattomuutta suvaitsemattomuuteen tai nurkkakuntaisuuteen. Lapsi saa mallin kulttuurien kohtaamiseen kotoa, siinä pelissä ei paina matkustuskohteiden määrä.

Varhaisimpia matkustusmuistojani on lapsuudenperheeni matka Kyprokselle vuonna 1988. Olin silloin kahdeksanvuotias. Äiti oli voittanut lomamatkan Nuijamiesten lavan tanssikisassa. Minä itkin, kun kuulin, että nyt tulisi lähtö. Surin kauheasti etukäteen sitä, miten kova koti-ikävä siellä sitten olisi, ikävä kissaa ja koiraa, omaa pihaa ja koulukavereita. Juopulin koululla luokkakuvauskin osui juuri tuolle ajankohdalle, minä en pääsisi kuvaan, olisin poissa, poissa koko siitä todellisuudesta, jossa normaalisti elin! Ajatus matkasta tukahdutti pienen, kotioloihin tykästyneen tytön maailman.

Ennen lähtöä minulle leikattiin asiaankuuluva kesätukka. Sitten ykskaks astuin lentokoneesta ulos kelmeänkeltaiseen Välimeren valoon ja katsoin, että varjo on tosi lyhyt. Hämmennyksissäni kaivelin nenäliinan nöyhtää anorakin taskuista, merituuli sivalteli poskia. Ajattelin luokkakavereita, jotka istuivat sillä välin tärkättyinä luokkakuvassa joka iikka, harmitti hirveästi. Perillä isä oli mielellään hotellihuoneessa ja valitti, että ”ei ole tämä kuumuus mistään kotoisin”. Öisin oli viileämpää. Silloin isä nauroi alakerran ravintolassa ja opetti tarjoilijoita kiroilemaan suomeksi. Kaikille meille ostettiin merimieslakit. Toinen veljistä sai Bolognesesta vatsataudin. Äiti pyykkäsi housuja palasaippualla ja komensi, että ”hanavettä ei ipanat saa juoda”. Hotellin pihassa vaelsi kulkukissoja, takkuisia, silmäpuolia poikasia piileskeli pensaikon suojissa. Kissat maukuivat parvekkeiden alla, olivat vailla ruokaa. Yhden häntä oli karvaton ja vereslihalla, se säälitti. Välillä minusta tuntui, kuin olisin ollut jotenkin vieras itselleni, olin rohkea ja toisenlainen. Hyppäsin hotellin uima-altaan veteen ponnahduslaudalta ja ajattelin, että se oli ihan kuin jostakin mainoksesta, kuvittelin hyppääväni vartalo kaarella ja kädet kauniisti pään jatkeena. Isä otti hypystäni valokuvan, jota en koskaan ehtinyt nähdä, sillä kamera varastettiin myöhemmin kauppakärryistä. Kotiinlähtöpäivänä isä unohti merimieslakkinsa hotellin aulaan. Kadulla kolisivat puiset rattaat, joita vetivät komeat hevoset, korkein askelin ja yhtä valkoisina kuin vuoriston kalkitut talot.

Tulipa käytyä, taisin tuumata jälkeenpäin. Samppa oli hoitanut koiran hyvin, se oli pentukoira ja kasvanut kauheasti sillä aikaa, kun me olimme poissa. Kissa oli ollut Tyyne-mummon luona rivitalolla, se maukaisi raukeasti, kun näki meidät, oli elänyt herroiksi, sen näki naamasta. Matkasta jäi elävät muistot, vaikka kuvia ei saatukaan. Toista ulkomaanmatkaa meidän lapsuudenperheellä ei tehty. Sittemmin matkustelin ulkomailla itsekseni, asuinkin jonkin aikaa, mutta metsäläisyys tunki väkisin läpi, piti päästä takaisin.

Hiljaisuusmatkailu on vaihtoehto. Ja kotipuolessa viihtymisestäkin voisi tehdä hyväksytympää. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan silloin, kun moni paikka lähimaastossakin on tutkimatta, moni kasvi ja lintu tunnistamatta, moni lähiyhteisön ihminen kohtaamatta. Oman asuinalueen historia on niin ikään monelle tuntematon saareke. Tulisiko meistä parempia tuttuja muiden kulttuurien kanssa, kun ensin ottaisimme selvää, mistä itse olemme kotoisin?