Pohojaton öl’erö

Öl’erö tarkoittaa juopulin kielellä jonkinlaista astiaa. Pohojaton öl’erö voisi olla jokin mystinen piste maailmassa, johon kaikki hukatut tavarat joutuvat. Tai sitten sen voi ajatella olevan jotakin, johon mahtuu asioita kuten pohjattomaan kaivoon, päättymätön ulottuvuus.

Tälle sivulle kerätään muistoja perinne-esineistä, niin kadonneista kuin tallessa olevistakin. Tarkoitus on, että esineisiin liittyviä muistoja tulisi kirjatuksi ylös kuvien avulla. Juopulin kylällä saattaa yhdelle esineelle löytyä useampi nimitys. Nimityksiä, muistoja ja kuvia voi lähettää sähköpostitse osoitteeseen ullamaija.louhela@gmail.com. Myös alla näkyvään kommenttilaariin voi kirjoittaa omia mietteitä sivulla esitetystä materiaalista. Sivua päivitetään uusien yhteydenottojen ja jo kerätyn aineiston perusteella.

Sanna Krookin (www.sannakrook.com) kuvaamat esineet ovat kulkeutuneet matkaan Korpelanmäeltä, ajalta, jolloin paikallaan tönöttivät vielä vanha, Louhelan suvun asuttama päärakennus ja navetta. Sannan kuvaamina esineet tuntuvat käteen, tuoksuvat nenään ja herättävät henkiin menneitä ja elettyjä tunnelmia.

Tällä sivulla hyödynnetään myös Leikkisä sanaperintö -illassa 28. kesäkuuta 2013 kertynyttä aineistoa. Myöhemmin on mahdollista järjestää jutteluilta, jossa päivitetään sivua osallistujien kesken.

 

PÄÄLÄRI, MAITOPÄÄLÄRI

Tilavuus 3 litraa. Valmistettu alumiinista.

Muistoja Louhiperältä:

Lypsysankosta maito valutettiin pänikkään (tilavuus 30 l tai 40 l). Maitopänikän päällä oli sihti jonka läpi maito kuluki. Se oli semmonen vanusiivilä. Aina pantiin puhas semmonen kiekko siihen siivilään ennen ku ruvettiin kaatamaan sitä maitua. Meijän kissat aina söi sen vanun sitte, kato ku se oli täynnä sitä maitua. Se oli niitten suurta herkkua, se vanu. Täys pänikkä siirrettiin sitte jähytysaltaaseen ja navetan takana olevasta kömmänästä (matala, hirsinen rakennus) haettiin jäälohkoja siihen, hakattiin kirveellä isommista lohkareista. Isolla ämpärillä haettiin, mitä nyt mahtu aina kerralla siihen ämpäriin. Talavella isännät oli käyny sahhaamassa Heikkilänjärvestä semmosia jääkutioita ja hevosella vejetty ne jäät navetan taakse. Siellä ne oli paksun sahanpurukerroksen alla, että pysyvät jäässä. Ennenku ne vietiin ne pänikät maitokopille oottamaan maitoautua nii se otettiin päiväksi se tarvemaito johonki pienempiin päniköihin tai maitopääläriin. Ja niitä taas sitte säilytettiin kellarissa tai porstuan kylymässä komerossa. Lämminhän se oli kesällä se porstuan komero, että kellarissa ne sitte säilytettiin.

 

VOIPYTTY

Muistoja Louhiperältä:

Se oli meillä aina tuolla heinänteossaki matkassa, tuollaki hangassuolla ku oltiin heinätöissä. Oli puusta vuoltuja veittejä. Ylleisin leipähän oli se ruislimppu ja sitte niitä hiivaleipiä ja rieska tietysti, ne oli ne ylleisimmät leivät. Setämiehellä oli hampaat hirviän huonot ja se näin poikittain teki semmosia siivuja, siis sillä lailla niinku kammanpiikkejä leikkasi ruisleipäviipaleesta, se sieltä leivän toisesta päästä lähti leikkaamaan puukolla ja siitä aina taitteli niitä puikkoja suuhun. Paksun voin kans mutusteli pieniksi ja taas seuraavan. Mää muistelen, ettei se koskaan voijellu sitä leipäviipaletta kokonaan, vaan aina laitto sen paksun voiköntin sen pikkupiikin päälle, minkä se oli puukolla leikannu siitä viipaleesta.

 

Leikkisä sanaperintö -illassa 28.6.2013 tallennettua keskustelua voinsyönnistä:

K2: Olihan se semmosta roppaa aina ku oltiin pottuja panemassa. Voi hyvänen aika. Mieluummin sitä oli syömättä ku söi.
U: Ai mitä oli, roppaa?
K2: Nii, se oli semmosta, se oli semmosta oikeen vetelää voita ja siihen pantiin karkiaa suolaa ja sitä pantiin rieskan päälle.
K1: Nii, se oli roppaa.
K2: Se oli roppaa se.
K1: Se oli erilaista mitä voi, ku se…
K6: Niinku se ei ois tullu voiksi.
K2: Se ei oo ihan voita, vaan se on semmosta vetelää.
K1: Nii, se sieltä se valakuainen siihen sekottuu, että se ei oo tuota ihan…
K6: Se ei kiinteytyny, vaikka sitä kuin ois vatkattu.
K5: Silloli roppaa nokassa, sanottiin ennen.
K1: ”Roppaa nokassa ja oikiaa voita otassa.”
K2: No niin, siinähän tuli sanonta.
K1: Nii, semmonen sanonta oli. Että ”roppaa nokassa ja oikiaa voita otassa”.
K2: Se on se roppaa, niin se on tosiaan semmosta velliä ja siihen pannan semmosia karkeita suoloja, merisuolaa.
K1: Valakiampaa.
K6: Karkeita suolojahan niitä pantiin kaikkeen.
K2: Mutta se oli niinku, ne ei ollu sulanu ne suolat sinne, ne oli ihan niinku hampaissa.

 

PISTELIN

Valmistettu rautalangasta

kuva: Sanna Krook
kuva: Sanna Krook

 

VORMU, LEIPÄVORMU, FORMU

Leikkisä sanaperintö -illassa 28.6.2013 tallennettua keskustelua leipävormun käytöstä:

K2: Nii ja jos nämä oli liian pieniä niin sitähän pyöritettiin sitä vähän sillä lailla, että tuli isompi leipä. Ettei suoraan painettu.
K4: Nii ja hapanleipä. Käytti ne rieskassakin nuita.
K2: Joo, mutta se rieskassaki tehtiin kiertämällä. Sitä ei painettu suoraan, vaan se kierrettiin, että tuli vähän isompi.
K5: Oliko se se rieska niin nuukaa, että se oli vähän tuota, se ei ollukkaan niin siliä.
K4: Eihän se tahtonu oikeen sitä muotua pittää ku…
K1: Nii, ja ei kai se leipäki, kyllä kai se tassoo sitte ku sen syö. (naurua)
K1: Sillä niitä ei, meillä ainakkaa ollu tuota keskellä tuota tosiaan, kun niitä rieskoja tehtiin niin…
K4: Kesäleivät ku tehtiin sinne orteen, niin sillonhan ne tehtiin tuollain.
U: Ihan tuolla muotilla painamalla.
K4: Nii, että sai kato kuivumaan sitte. Oli se kovvaa leipää.
K1: Niihän se oli kerran pappi kysyny rippikoululaisilta rippikoulussa, että ”mikä se on jokapäivänen leipä”. Poika sano, että ”emminä tiiä mikä se nuijen herrain leipä, vaa meillä on ainaki tavallinen reikäleipä”.

 

KÄSIVAAKA

kuva: Sanna Krook
kuva: Sanna Krook

 

Leikkisä sanaperintö -illassa 28.6.2013 tallennettua keskustelua käsivaa’an käytöstä:

U: Sitte tuosson tuommonen vempain. Millä pijetään kiinni sitä.
K5: Puntarihan tuo on. Punnittee, että palijoko tuo painaa tuo.
U: Se on kans tuolta Korpelasta se. Mite se tuolla tapahtu sitte se punnitteminen?
K2: Sitä siirrettiin tuota, tuota josta pijetään käjellä.
K1: Siinä on asteikot tuossa, että palijoko. Sitte ku se on tasapainossa, siinon sitte lukema, että mille kohalle se sitte se, montako kilua se painaa.

K1: Sitte niitoli semmosia, meillä oli semmonen puntari, siinoli kaksi nuita, toinen ensinnä jos ei piisannu, niin sitte pantiin toinen vielä avuksi.
K2: Nii lisäpaino siihen vai miten?
K1: No se oli samallainen puntari vai niitoli kaksi niitä, se oli niinku nuilla karijantarkkailijoilla semmonen, punnitti maitoja sillä. Mutta periaatteessa samallainen, mutta siinoli kaks nuita.
K2: Sehä oli mitä raskaammaksi meni, niin sitä pienemmäksi meni se väli siinä, ja se oli sitä epätarkempi.
K1: Nii se piti panna jo aivan, jos oli niin raskas, niin sinne, ihan sinne toiseen päähän. Palijoko niillä pysty punnitteen nuilla käsipuntareilla? Kyllä kai niillä ainaki toistakymmentä kilua.
K2: No eikö se ollu niin palijo ku jakso pittää. (naurua)
K1: Ei vain, kyllä siinä joku määrä.
K2: Olihan se, kuinka pitkä varsi riittää.
K1: Oiskohan sitä kahtakytäkilua.
K2: Oli se kakskytä kilua. Ja sehä oli se möykky, taisi olla kilonpainonen suurinpiirtein.
K1: Niin no minä en tiiä palijoko se sitte se loppujen lopuksi paino.

K1: Ku rupesitta niistä puhhuun niistä mitoista, nii sillon ku on tullu nämä litrat käyttöön ja ne ei oo kaikki sitä oikeen käsittäny, että mikä se on se litra ja se oli joku tuota menny maitua hakkeen jostaki naapurista, niin kysyny, että montako litraa pannaan, niin se, että ”no litrota mitä litrotat vai paa kannu täyteen”. Se ei oo tienny, että mikä se litra on.

 

KERITTIMET

kuva: Sanna Krook
kuva: Sanna Krook

 

Leikkisä sanaperintö -illassa 28.6.2013 tallennettua keskustelua lampaista ja kerittimistä:

K2: Nuo on kerittimet. Niihin laitettiin semmonen nauha tuohon, ettei ne mee niin leviälle. Että ne pyssyy raiteillaan.
K5: Se sijottiin, tuohon nuita, semmonen nauha tuohon varsille. Ettei se aukia nuin isolle, nuo terät.
K6: Ne oli kyllä teräviä.
K1: Lampaitaha niillä kerittiin.
U: Onko teillä kaikkien kotitalossa ollu lampaita?
K1: Oli kaikkia elläimiä, oli, se ku oli omavaraistaloutta, niin pitihän sitä olla lampaita ja siihen se muutama sika ja no, lehemiä tietenki oli joka talossa muutama. Eihä sitä yhtä vähempää saattanu olla. (naurua)
K2: Ei kannattanu pittää.
U: Tulleeko mittään lampaista, mittään muistoja mieleen?
K1: No tullee ainaki se mieleen, että tuota meillä oli siinä järven takana lampaat, ne syksyllä sinne vietiin, siinä oli semmonen haka, Lehemilammen ja… Ne sitte karkasi. Ne annettiin mennä sinne niin, että ne sitte sieltä tullee joskus kotiin. Niin ei tullu yhtään. Ne katosi kaikki. Minä en muista palijoko, oli niitä seittemän ainaki. Ne hävesi kertakaikkiaan, niitä ei löytyny yhtään.
K5: Oiskohan tuo susi tai karhu syöny?
K1: Ei niitä kyllä sillon susista puhuttu mittään. Se oli viiskymmentäyheksän syksyllä.

 

KAAVIN (Saavintekoväline)

 

Leikkisä sanaperintö -illassa 28.6.2013 tallennettua keskustelua saavinteosta:

U: Mite se tapahtuu se saavinteko? Tuommosella välineellä.
K2: Eihän sitä sillä, sillä tehhään vaan se lopputyö.
K4: Se tehhään pohoja vissiin ensinnä.
K1: Niin, tuo pohoja ensinnä tosiaan, pannaan lauat.
K4: Tuostoli tuosta saavinteosta, että siinei oo yhtään samanlevystä lautaa.
K1: Nii, eihän siinä oo, varsinkaan siinä laitalauvoissa, ku sehä on tuota, sen pittää olla toisesta päästä pikkusen kapiampi, ja ku sehä nousee näin.
K6: Levenee.
K1: Niin sehän pittää olla, ensinnähän se tehhään se pohoja, pohojalauat höylätään sillain, että se, ei jää rakua ja siihen, eikö sinne semmoset tapit pantu sinne.
K2: Tapit tänne välliin ja sitte se sahataan pyöriäksi. Ja ne on niin tiukat ne tapit, että ne nyt pyssyy kiinni siinä. Ja sitte ruetaan tekemään niitä lautoja sillä tavalla, että pannaan tähän näin pystöön ja sitte ku ruetaan tekemään, niin ku se käsityönä tehhään, ja joka tekkee niitä, niin se ossaa kyllä suurinpiirtein sen alaosan tehä kapiammaksi ku yläosan, että se levenee se astia. Ku täällä on, tämä suuosa on leviämpi, niin siellä täytyy olla leviämmät ne lauat. Ja sitte ku se on nyt niinku saatu kiinni, niissäki pantiin ne lauat, neki pantiin tapilla kiinni.
K1: Pittäähän se se uurre tehä sinne.
K6: Nii semmonen, että se uppuaa se…
K2: Nii, joo, tottakai siihen tehtiin se uurre. Se jäi sanomatta.
K4: Ei se muuten se pohoja pysy paikollaan.
K2: No pyssyy se, ku sehän pannaan niin tiukalle metallivanteilla siitä ympäriltä.
K4: Niin, mutta jos ei sitä uurretta oo siinä, niin ei se pysy sillon paikollaan. Häätyy se olla kato.
K2: Kyllä siihen se uurre tehhään.
K5: Pittääkö siinä ponttia olla?
K2: Ei siinä ponttia.
U: No missä vaiheessa se sitte tuo (kaavin) otetaan käyttöön?
K2: No sitte ku tuota se on saatu ne raakalauat siinä, niin sitte ruetaan veteleen siinä sitä sisäossaa pyöriäksi.
K4: Se mahto olla ihan viimestelyvaiheessa.
K2: Niin, ja siliämmäksi. Se on tosiaan viimestelyvaiheessa.
K6: Nyt ossaat tehä saavin.

K1: Se on niitä teheny niitä saaveja ja torille niitä vieny. Vai se oli yksi tullu sitte valittaan, että ”eihän se pitänykkään se sun tekemä saavi”. ”No mitä nää panit siihen?” ”No vettä tietenni.” ”Jos oisit pannu pottuja nii ois varmasti pitäny!”

K2: Joo, tuosta siitä uran tekemisestä siihen lautaan, joka pannaan tähän pystöön, niin, sitä vähän tätä lautaa vielä ohennettiin täältä sivvuilta.
K4: Niin tehtiin, joo.
K2: Ja sitte se ura tehtiin tämmöseksi vähän niinku kartionmalliseksi siihen lautaan, että sitte ku se kiristettiin sillä pannalla, nii se meni varmasti tiiviiksi siitä pohojaravosta.
K4: Ja sehä oli niin tiukka, että sitä piti vasaralla lyyä se vanne siihen paikolleen.
K1: Niin, kato ku se oli näin, niin sehän ku tuolta pohojasta päin ku ruettiin, niin sehän sitte…
K2: Sehän tiukkeni siinä automaattisesti.
K1: Ja sitä mukkaa ku se ravistu, niin sitä piti sitte vielä lyyä lissää.
K4: Kevväällä, niin kyllä ne oli, meleko lautona tahto olla.
K1: Ja puustahan se on seki vanne tehty ennen. Panieeriksi sanottiin sitä.
K2: Kuusihan se on ollu niin kova puu kyllä siinä vanteen…
K1: Niin, kuusipuusta ne ylleensä tehtiin.
K2: Samalla tavalla ku kuusesta tehtiin näihin rekkiin, niin, ne pankot (sivuttaistuet, joilla jalakset sidottiin) tai ne.
K1: Jaa niinkö ne oli?
K2: Kuusipuuta ne oli. Ei se mänty kestä.
K4: Kuusta ne oli.
K2: Kuusi on luja puu.

Muistoja Louhiperältä:

Pajureeksihän meillä sanottiin sitä pikkurekiä, yksittäisrekiä, pajusta kait ne tehtiin siihen ne pankot, niin minä oon ymmärtäny. Parireki, siinon kaks rekiä peräkkäin, ne on vaan kettingillä kiinni jalaksista se takimmainen reki.

 

LEHMÄNKELLO

K1: Sitä sitä vissiin seurasi aina ne lehemät, sitä kellokasta. Ja ainaki tiesi, että missä se menneepi. Ja se ylleesä semmoselle, joka oli vähän semmonen johtajatyyppinen, niin se sille pantiin se kello.
K2: Nii, ja ku nehä oli monesti tuolla ulukometälläki, niin, että ne löytyy sieltä mistä kilinä kuuluu.
K1: Kyllä sitä illalla mentiin kuunteleen, että mistäpäin se kello kuuluu.
K6: Niinku ne oli tuolla, siellä Haarossa, siinä aijan, että miten ne oli aina ne oman talon lehemät, ne oli varmasti omassa ryhymässä.
K1: Joo, ja meillekki ku ne tuli sitä kuijjaa, siinoli kolomen, nelijän talon lehemät, niin ne osasi mennä ommaan navettaan.
U: Niin ne oli yhteisillä laitumilla?
K6: Niin, siellä ulukometässä.
K1: Metässä vaan olivat.
K4: Nii eihän sitä muuta aitaa ollu ku Jokelan kylässä, eikö se oo ollu siellä jossain se yhteinen aita.
K1: Nii, ja pitihän se olla siinä viljelysten ympärillä.
K4: No hääty. Vai se oli se kauimmas mihin ne pääsi. Että kyllä ne sinne Kurkilehtoonki saatto mennä.
K1: Vai nehän oli sillon vielä vanahempaan aikaan, niin, niilloli paimenpojat matkassa. Semmosia nuoria poikia.
K6: Nelekytäluvulla.
K2: Sovan jäläkeen heti.
K1: Ja sota-aikana. Se justiisa sillon tuli se, minä jännäsin, että miten siinä käypi, että jouvunko se minä sinne. Minä en ollu siellä paimenessa, kerenny olla. Sitte, ku se minä oisin ollu siinä iässä, se niinku loppu sitte, ku se tehtiin se haka tavallaan.
K6: Sitte ku ne tuli tuota, sitä, Haaraojan suota, siinä oli se joku semmonen, oliko siinä joku talavitie, vai mitä ne tuli, ku siinä oli niitä puita.
K2: Sielloli pitkospuut.
K1: No sehä on vanha, tuota, Purosuontie.
K6: Niin, sitä tulivat, ja se oli niin vetelä, niin kenenkäs lehemä, ettei se ollu meijän lehemä, niin, putos sinne muttaan. Ja ku se ei tullu kottiin, niin sitte sitä lähettiin hakkeen, että mihin se on joutunu. Siellähän se pätkötti ojassa. Suolla.
K1: Meijän lehemähän se kans kerran painu siellä Haarasuon takana, ku siinähän on se oja, semmonen, josta, se on sillon aikoinaan kaivettu se oja, että se lähtee siitä tieltä se vesi, elikkä siitä ravista, niin siihen painua pätkähtäny, etujalat painu, eiku päätä pikkusen näky. Se ei pystyny ponnistaan sieltä.
K6: Niinku se oli niin pehemiää.
U: No miten se saatiin sieltä?
K1: No miehiä sinne hakkeen, köysien kans. Sieltä piti pujotella se köysi sieltä mahan alite. Piti työntää käsi, (naapurin isäntä) oli siinä mestarina. Niin kyllä se sitte, ku sen saapi köyven sinne alle, niin saahaan se miehissä sitte nostettua.

 

SOKERISAKSET

K1: Nehä oli ne sokerisakset. Joka talon kalustoon kans kuulu.
U: Mite se sokeri oli, minkälaisessa koostumuksessa?
K1: No sehä oli sitä toppisokeria.
K4: Semmonen, tämmönen pyöriä alta.
K2: Ei se ollu, ku se oli tämmönen kartio.
K4: Nii, vai pyöriä tämä pohoja oli näin.
K1: No nii, vai ei se nyt niin iso ollu.
K4: No viijen kilon oli ja..
K1: Nii vai eihä se nyt näin. (Näyttää käsillä)
K4: No saatan mää nyt vähän liiotella, Siitä saa jokkainen uskua mitä haluaa.
(naurua)
K1: Se oli vähän niinku, vai eihä sitä monikaan oo nähäny, niinku tykinammus.
K6: Nii se suippeni. Meleko korkeita.
K2: Nii se oli, korkeita ne oli.
K4: Nii, ja se oli se kärkipää, niin, sehä oli haluttua tavaraa.
K6: Nii, se ei ollu niin luja hakata.
K5: Minkä painonen se oli se?
K4: Mahto sitä olla viijen kilon.
K1: Nii, oli ne varmasti usiampia kiloja.
K2: Siellähän oli semmonen iso, ku se särki sitä.
K4: Niin kaupassa.
K2: Sitä tuli vähän mitä sattuu. Jos sano, että puoli kilua, niin se saatto tulla kilonki sitä palasta, ku meni kaupasta ostaan. Palasokeria, toppasokeria.
K1: Nii ja ku sitä ei passannu kovin palijo pannakkaan, ku se oli korttiannos.
K2: Niin seki vielä.
K6: Ja ne pantiin kotona semmoseen laatikkoon, jossa oli sakset. Missä korkialla se oli, ettei sitä saanu sieltä.
K2: Ja ne saksethan oli semmoset, että siinoli semmonen kaari, ja ne terät oli siinä, että se niinku, se ei ollu tämmönen suorat terät, vaa siinä oli semmoset kaaret. Niinku nuitten suorien terien paikalla oli semmoset kaaret. Ja se jäi se sokeripalanen niinku siihen välliin ja sitte iskettiin.
U: No oliko se tarkon varijeltu se sokeritoppa sitte?
K4: Se oli vähän, ku se oli kortilla, sitä ei tahtonu joka päivä olla kaupassakkaan.
K2: Ei ollu valamista palasokeria kaupassa.
K4: Nii, ja eikä niitä harkkojakkaan ollu.
K6: Käytettiin vissiin sakkariiniaki aika palijo siihen aikaan.
K1: Niin, no sitähän oli.

 

OIKOHÖYLÄ

K4: Siinon höylä.
U: Tämä on jotaki koulun höyliä.
K2: Tuo on semmonen oikohöylä, ku tämon näin pitkä. Se tarkottaa sitä, että saahaan suoraki. Mitä pitempi höylä, niin sitä suoremmaksi saahaan se höylättävä kappale.
K4: Ja se oli se pikkunen höylä kans, mikä ei ollu ku puolet tuon pittuuesta.
K1: Niin, tällähän ne kaikki semmoset höylättiin, jotka piti olla suoria ja jotka sitte pantiin ja niinku liimattiin kiinni sitte vielä. Muun muassa nämä, niinku ne saavin pohojat, vai eihän sitä liimattu oo sitä.
K2: Tämmönen niinku esimerkiksi, jos sitä saavia tehhään, niin tämmönen pannaan niinku nurinpäin kahen tuolin välliin ja sitte työnnetään sitä lautaa siinä päällä, ei sitä tuota höylää siirretä, vaan lautaa siirretään.
K4: Niin ja on se tuolla (naapurin) pirtissä semmonen pitkä puu, misson terä oikeen.
K2: Niin no semmonenki on.
K1: Se on ryykihöylä.
K4: Ei kovinkaan kauon oo, ku mää jottain siellä, ja sanon, että mikä se tuo on.
K1: Sitä ei teillä oo ennää sitä?
K4: On se siellä. Se on meleko pitkä se.
K1: Vintillä jossain. (saavintekijä) sano, että ”tryykihöylä”, ku se ärrää vähän värräytti.
K4: Nii ja kuusilauvat, ne oli kovia höylätä, ku ne oikein kuivi.
K2: Kuiviahan ne piti olla, ettei alakanu heti vuotamaan se. Minä muistelen, että ne oli muutaman, taisivat olla koko talaven siellä uunin päällä, ne saavintekopuut, että ne oli varmasti kuivia.
K1: Niitähän talloissa oli orrella, niitä lautoja, aina. On ne ollu jotku käteviä tekemään niitä astioita. Se on tuo (toisella kylällä asuva mies) niin se oli tuo se (astiantekijä) ollu kerran siellä ja se oli yhtenä iltana lähössä navettaan niin, se sano, että ”etkö sinä rupiais tekkeen kiulun, että se meijän pitäs saaha”. Se lähti sinne navettaan, nii se heti se (astiantekijä) sano isännälle, että onko sulla lautoja missään, että tehhään se kiulu ja se rupesi. Ja se teki niin äkkiä, nii se oli valamis, ku se tuli sieltä navetasta. Se oli vielä pannu siihen orteen sen roikkumaan, sehä on samalla periaatteella, vaa se on vaan pieni. Semmonen, ei oikeen sankonkaan kokonen.
K4: Ja yks korva vain siinä.
K1: Oli se kyllä niin nopia, että se vaikka se mitä teki. Se sai kyllä hakata, vaa se ei ottanu liikaa.
K2: Se on tosiaan, niin sehä on monilla ollu se silimissä ja käjessä se taito. Ei ne oo tarvinnu sitä suorakulumaakaan, se on tullu kyllä varmasti justiis. Ja sitte, ku ne on veistäny, niin se on melekeen ollu ku höylätty se jäläki. Niillon ollu hirviän terävät ne työkalut.
K1: Ne sano, että suksia ku se teki, niin siinä ei kans viipyny ku tupakkipiipun aika, nii se oli, se vaan hakata lojotti ja pikkusen sitte silitti, nii ne oli äkkiä valamiit.

 

Muistoja Louhiperältä:

”Sehä on kätevä ku kavahöylä”, ruukattiin sanoa ihmisestä, joka oli kätevä käsistään. Kavahöylää käytettiin monenlaisessa pikkutarkassa höyläämisessä. Jousipyssyjä ku tehtiin, niin kavahöylällä oli kätevä kuoria se oksa, katajanoksastahan ne ylleesä tehtiin. Sillähän pystyy muotoileen, sillä kavahöylällä.

 

KESKUSTELUA KORJAAMISPERINTEESTÄ (tallennettu Leikkisä sanaperintö -illassa 28.6.2013):

K1: Joo, nehä on sillon pitäny korjata kaikki vaatteet ja kaikki, ja sehä oli semmonen sanonta että ”paikka paikan päällä ja markka markan päällä”. Se on niin tarkkaa ollu, että se on pitäny paikata aina, nii se on niinku markka markan päällä.
K6: Eihä sitä korjata vaatteitakkaa ennää, ostetaan uutta, ku ne mennee rikki.
K4: Nii ja sehä muoti vaihtuu niin nopiasti, nii eihän ne kerkiä palijo…
K1: Se on joku ollu semmonen oikeen visu mies, että se oli se reppukin niin, että mitä vaatetta se on alun perin ollu, se oli kyllä niin paikattu. Ja niin rikas sitte, rahhaa oli vaikka kuin palijo, ku kuoli.
K4: Joo, vai se on ollu tallouvellinen.
K1: No siinä se oli se markka markan päällä.
U: Sitä pitäs teijän ikästen rueta pitämään jotaki korijauskerhua meijän ikäsille.
K2: Mikä sen parempi ympäristöteko ois ku korjata joku vanha.

K1: Sitä vähä arvosteltiin miehiäki, että ku ”se on niin mitätön, ettei se pysty etes kintasta paikkaamaan”. Sitä ei nykyään kyllä kukkaan varmasti kintasta rupia paikkaamaan. Kinttaaseen jos tuli reikä, nii pantiin nahkasta paikka siihen ja ommeltiin tuolla pikilangalla siihen paikka. Ja kenkiin.
K2: Ja jos kumisaapas mennee rikki, nii ei sitä nykyään löyvy semmosta paikkaa, joka siihen tarttuu. Se on varma.
K4: Eihä sitä pyöränkumiakkaan ennää saa paikattua, se on niin huonua se kumilaatu.
K1: Muovisekotetta jotaki.
K2: Ne ei paikat pysy kyllä.
K4: Nii, ja jos paikkaat, nii se paikkarasia maksaa enämpi ku se kumi.
K1: Niinku sitä ei kannata oikiastaan paikata.
K4: Nii, ja ei se pysy siinä, ku ne on nykyään niin kaposia ne renkaat, ku se tullee se kapiampi kohta siihen, nii sitte se reppii sen, ku siinä häätyy olla ilimaa niin palijo.
K1: Kyllähän ne piti kaikki paikata pyörän renkaat, ja auton renkaat varsinki ne on pitäny kyllä paikata niin tarkon sillon, ku niitei oo varsinkaa saanu, sillon sovan jälestä.

K5: Nii se piti suksiki ennen, ku se meni suksi poikki, nii se piti, peltistä pantiin paikka.
K4: Peltistä se pantiin. Säilykepurkistahan se tahto olla, säilykepurkista pohoja vaan pois ja sitte se katkes siitä saumasta.
U: Säilykepurkista?
K4: Pläkkipeltiä.
K5: Nii. Eihä sitä muuta peltiä saanu.
K4: Jos jottain oli, säilykelihhaa tai semmosta, nii siittä kato vaan pohoja pois ja sitte…
K1: Niinku se on niin pehemyttä se pelti, se on heleppo siitä pätkiä.
K2: Niitähän oli niitä kurkkupurkkeja, niistähän sai leviää peltiä.
K4: Toine oli ne kahavi, kahavia ku Ruotsista tuotiin, nehä oli niissä peltipöntöissä. Siinoli kans tuota… Ja pikkunauloja…
U: Elikkä se laitettiin sinne suksen pohojaan?
K2: Niin, tai kierrettiin sen suksen ympäri. Siihen laitettiin niinku peltisepät laittaa semmosen liitoksen ja sitte ku lyyään kiinni, niin se kiristääki vielä sitä.
K5: Sitte se karrasi aina.
U: Tarttuko siihen lumi sitte siihen kohtaan?
K4: No eihä siitä ihan uuvenverosta tullu.
K2: Siinähän tullee, vaikkon kuinka ohkanen pelti, nii aina se hankaa siinä vastaan ku hiihtää.

K1: Joo, ja eihä sitä sillon vanahaan aikaan, niin sitähä ei oo kunnon, niinku koululaisillakkaa kunnon mittään reppua tahtonu olla. Isäsihän se selevitti, että ku koitettiin kotua, etteikö ne antas vanahaa säkkiä, että tekis siitä repun, vai ei sitä raskittu antaa sitä säkkiäkkään, että repun tekis. Koulurepun.

 

Mainokset

One thought on “Pohojaton öl’erö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s