Valokuvausretki suolle

 

Tänä vuonna kevät on ollut hämmästyttävän nopea. Kesän odotteluun ei tarvinnut pitkästyä, se tuli ennen kuin ehdimme siitä edes haaveksua. Koululaiset ovat päässeet kesälomalle valmiiksi katettuun maisemaan, marjat valmistuvat etuajassa, puut kukkivat vimmatusti. Maa on täyteläisimmillään tänä vuonna kenties jo kesäkuussa. Satoa voidaan odotella reilummalti (jos yöpakkaset eivät yllätä!).

Kevään aikana olen saanut kunnian olla muotokuvauskohteena Sannalle, valokuvausta opiskelevalle ystävälleni. Opiskelutehtävänään Sannan tuli laatia muotokuvasarja, joka sisältää otoksia viidestä eri miljööstä. Sanna pyysi minua miettimään, missä ympäristössä haluaisin tulla kuvatuksi. Minulle oli selvää, että yksi kuvausmiljöömme olisi Juopulilla. Olin kertonut Sannalle Juopulista jonkin verran etukäteen. Hän ei ollut aiemmin vieraillut siellä. Me toivoimme, että tupasvilla kukkisi.

Eräänä aurinkoisena keskiviikkoiltana läksimme kuvausretkelle. Ilta oli huomattavan lämmin, erikoinen toukokuun sää. Kun Perkkiön kohdalla vanha männikkö loppui ja puiden lomasta aukeni Juopulinjärvi, Sanna totesi, että nyt ei olla kyllä Oulussa, ollaan ihan jossain muualla. Peltosarkoja reunusti Myllyojan varren pajukko, järven sinisyys loisti taustalla. Matka jatkui. Pellot ja metsät vuorottelivat keskenään. Juopuli näyttäytyi eksoottisena keitaana ulkopuolelta tulleelle.

Perillä oli kaikki niin kuin ennenkin, minulle. Käki kukkui Mertamaan nokan kuusikosta. Sitä olin kuunnellut kesäillat kotimme pihapiirissä, laskenut ”kukkuja” lapsen huolettomuudella, kaikkia niitä jäljellä olevia elinvuosia.

Vaihdoin kengät, jätimme auton tienvarteen. Hiekkapolulla tuli vastaan mökkiläisiä Peltosaaresta, tervehdimme, vaihdoimme muutaman sanan. Kuusi tuoksui, ilma lepäsi kuin lämmin käsi päälakea vasten, silitteli, tuulahteli, tuhahteli joitakin hyttysiä paljaiden säärien ympärille.

Sanna oli pakannut matkaan korillisen eväitä, teetä ja pähkinöitä. Laskimme korin mättäikköön, se odottaisi meitä suoretken ajan. Suolle päästäkseen piti hypätä yli vetisen ojan. Siltapuita ei enää löytynyt. Jos olisi ollut järkevä, olisi puikannut suolle Korpelan vanhan rantasaunan takaa, helpompaa reittiä. Nyt piti suojata huolellisesti kamera, varmistaa, ettei se loikatessa tippuisi ojaan. Autoimme toisiamme kädestä.

Silmäkeranta kylpi auringossa. Valokuvaaja oli ihmetyksen vallassa. Tupasvilla kukki. Hilla kukki. Suopursu aloitteli kukintaansa. Suokukan vaaleanpunainen kello helisi hentona tuulessa. Karpaloita siellä täällä pakkasen jäljiltä, kuin pisaroita, ne maistuivat hyvin suuhun. Riisuin saappaat, varvut pistelivät, kosteikoissa suo kylmäsi jalkapohjaa.

Valokuvaaja työssään
Valokuvaaja työssään

Kuovi oli äänessä. Isälle kevät oli aina tullut silloin, kun hän oli kuullut kuovin ensimmäistä kertaa. Se oli alkavan kesän tuhti äänimerkki.

Mäkäräiset hämäsivät. Ne antoivat meidän puuhastella alkuun aivan rauhassa. Sitten ne iskivät parvina, purivat nilkkaan, kaulaan, kämmenselkään. Joihinkin kuviin niitä tallentui lentoreitillään useita. Ne näyttivät jättimäisiltä, suuremmilta kuin koskaan aikaisemmin. Sivelimme iholle hyttysvoidetta, mutta sillä ei ollut toivotunkaltaista vaikutusta.

Alkoi tuntua myöhäiseltä. Olimme kuitenkin hyvin yllättyneitä, kun koriin jääneen puhelimen kello paljasti meidän viettäneen suolla kaksi tuntia!

Eväät päätimme syödä turvallisesti autossa, mäkäräisten olemassaolo oli nyt viimein tunnustettava. Istuimme tuulilasin taakse ihailemaan vähitellen punertuvaa auringonlaskua. Puremakohdissa jyskytti, alkoi tulla turvotusta, kutinaa. Nauratti silti, istua nyt sillä tavalla, irti arjesta, kevään ja kesän epämääräisessä risteyskohdassa, saada taas rintaan jotakin, mistä jo luuli luopuneensa.

Kaupunkiin palasimme vasta puolilta öin.

Retkestämme syntyi tunnelmallinen kuvasarja, josta tässä esillä pari otosta. Sain hetkeni maan yltäkylläisessä, sanomattomassa kauneudessa ja eheydessä. Sellaisessa tapahtumassa voi pienen silmänräpäyksen kokea olevansa oikeiden vastausten äärellä.

Kevättervehdys

Kevät on jo pitkällä ja muuttolintujakin on jo saapunut kotikylällemme. Vuosi on lähtenyt Juopulilla käyntiin toimeliaasti, ja uusia tapahtumia on jälleen luvassa.

Sunnuntaina 24. maaliskuuta kylätalolla järjestetty vuosikokous keräsi mukavasti osanottajia. Kyläyhdistyksen hallituksessa tapahtui hieman muutoksia. Uuden hallituksen jäsenten nimet ja yhteystiedot löytyvät täältä. Lämmin kiitos teille kaikille vuosikokoukseen osallistuneille!

Juopulin kyläyhdistyksen, Hiltukylän kyläyhdistyksen ja Oppia perinteistä -hankkeen yhteistyönä järjestämä Perinnehiihtotapahtuma sattui ilmojen suhteen juuri oikeaan aikaan. Viikkoa myöhemmin ei olisi enää ollut niin mahtava sää kuin lauantaina 6. huhtikuuta oli. Tapahtuma onnistui kaiken kaikkiaan hyvin, ja kävijöitä tapahtumassa oli arviolta 300 – 400.

04

Monipuolisen perinnehiihtotapahtumamme seuratuin henkilö oli ilman muuta Juha Mieto, joka kehui kovasti kyläämme ihaillen kylämme vireyttä ja kauneutta.

– Teillä on erittäin hieno kylä täällä. Täällä jotka asuu, niin saatte olla kiitollisia. Tämä on rauhallista ja vireänolosta seutua, Juha sanoo juopulilaisille.
– Nämä on kuule parhaimpia tunnelmia tälläset, kun mennään vähän pienempähän pitäjähän. Sitten varsinkin kun tullaan tänne sivukylille, niin näissä on sellainen yhteishenki. Ittelle tulee sellanen hyvänolon tunne ja nauttii siitä ja ajattelloo, että kun tällaasia henkiä ruvettais elvyttämään, niin tulis sitä yhteellisyyttä ja ennen kaikkea sellaanen ajatus, että huomenna päivä on uusi ja ei oo liian hektistä, Juha jutteli.
– Erittäin hyvilläni olin siitä, että porukkaa oli ja täällä on hyvä henki. Nämä kaikki pienet juperot, joit tuolla pyörii, niin niille varmana jää hyvä mieli ja ne muisteloo tätä tapahtumaa. Nämä on tärkeitä tapahtumia myös näille jäläkipolville. Kiitos koko kylälle ja kaikille, Juha Mieto kiitteli tapahtuman päätteeksi tapahtuman järjestäjiä.

Oppia perinteistä -hankkeen projektipäällikkö Sari Koopman kertoi jälkeenpäin, että Miedon Juhalle oli jäänyt erityisen lämmin ja hyvä mieli juuri meidän tapahtumastamme.

Lämmin kiitos teille kaikille perinnehiihtotapahtumassamme mukana olleille vieraille ja kilpailijoille ja tapahtuman mahdolliseksi tehneille upeille talkooihmisille, yhteistyökumppaneille ja tukijoille sekä mahtavalle puusuksiporukalle ja loistavalle Juha Miedolle ja Pekka Perätalolle! Ilman teitä tämä hieno tapahtuma ei olisi ollut mahdollista. Kiitos!

Kehitettävää ja parannettavaa sekä uusia ideoita jäi tuleviinkin tapahtumiin, mutta perinnehiihtotapahtumasta jäi meille kaikille aurinkoinen mieli. Yhteistyössä on voimaa.

Vihreää rimpleeniä

Korpelan Tyynen rimpleenijakku
Korpelan Tyynen rimpleenijakku

Äidillä on rikkaimuri. ”Tehdasvalmisteinen onnenmutikkani,” äiti sanoo ja asettaa imurin pöytätelineeseen. ”On se kätevä, ei tarvitse nyppiä leivänmuruja sukanpohjista.” Äidin polvet tekevät päätöksiä tiskialtaan ja ruokapöydän välillä, niksnaks tuonne ja tuostanoin. ”Toitko jo lautasen?” äiti kysyy. Laskeudun jakkaralta. Tiskipöydällä on tungosta. Lasken vedet altaaseen. Pursotan pesuainetta äidin puolelle, minä huuhtelen tällä viikolla, se on äidin uusi keksintö, että vuorotellaan. Äidin napa nyökkii allaskaappia vasten, tossuissa pörhistelevät villapallonypykät. ”Tällä tavalla, poimitaan pesuvedestä vain lupsakat pisarat, tom-tom-todom-tom-tom,” äiti nauraa ja räpsäyttää vettä kasvoilleni. Kutsun äidin tiskaustanssia jeffaamiseksi, se vain välähti mieleeni kerran. ”Osaan pestä surusuput, mutkunuput, lusikankouruista, haarukansojottimista, maitomukien makustusreunamilta ja lautasenluilta,” äiti höpöttää ja kalisuttaa astioita altaassa. Vaahto pöllyää minun puolelleni, äiti huiskii hanan varteen vaahtokuorrutuksen.

Äidillä on ihan pieni matkaradio, se ostettiin kesälomareissulla vihreähousuiselta tädiltä Kirkkonummen kirpputorilla. Radio maksoi viisikymmentä senttiä. Äiti avaa radion joka perjantai kello kahdeksantoista. Puhelinlangat laulaa. ”Minun pitää kuulla, missä kaikkialla saunotaan tänään ja kuka on jo uittanut varpaitaan järvivedessä,” äiti sanoo ja kääntää radionnuppia ikkunaan päin. ”Läämpöni, leempeni aannan, kauuunis on nuooruutein,” äiti hoilaa ja yläkerran täti kävelee kantapäillä keittiössään. Äiti tempaisee mielikuvituspyörää sarvista ja kaartelee vartaloaan kurveissa. Iltayhdeksältä äiti sammuttaa radion ja saattaa minut peiton alle. ”Kas niin, se on viikonloppu,” äiti tuumaa ja istuu sänkyni vierelle, silittää sipisormin selkääni. ”S-U-L-O,” kirjoittaa minun nimeni monta kertaa. ”Unien maahan, unien maahan sut vien.” Äidin ääni on sulanhuiskautus korvassa, kutkusupina kaulaniholla ja minä tirskahdan aivan hiljaa ennen kuin nukahdan.

Aamulla haluan leikkiä äidin kanssa syntymäpäiväjuhlia. Paketoin leluja leipäkoriin, kahvipurkkiin, saunakassiin ja pöytäliinaan. Vien paketit äidille. Äiti piilottelee lahjoja selkänsä takana, hulluttelee silmillään. ”Tiedätkös kultapieni, tänään on onnenpäiväsi, minulla on sinulle äääällistyyyyttävä yyyyllätys, tadaa!” Äiti asettelee lahjat eteeni olohuoneen matolle. ”Vain parasta rakkaimmalleni,” äiti sanoo ja kahmaisee minut syliinsä. Äidin hiukset tuoksuvat kanelikorpulta. Paidassa on murusia, ne pistävät ja tarttuvat poskeen. Kiitos äiti! Annan äidille uuden halauksen, äiti tykkää jytistää, halata niin lujaa, että tuntuu hampaissa asti. Litistän äidin nenän etusormen ja peukalon väliin, sillä tavalla äidin saa muuttumaan Herra Töllöksi. ”Töllö päivää, töllöilläänkö teillä, töllistelläänkö töpsäköitä tönöjä, tökitäänkö tööttejä?”, äiti klonottaa nenä tukittuna. Äiti nostaa minut harteilleen töllönkäsin, töksähtää liikkeelle ja alkaa törmäillä huonekaluihin. Herra Töllö on kömpelö höperö. ”Auts,” se sanoo, äidin äänellä, sillä minä en enää pidä nenää sormieni välissä. Lopulta Herra Töllö kyllästyy töpöttelyynsä ja muklahdan sohvatyynyille.

Minä käyn päiväkodissa kolmena päivänä viikossa. Äiti vie minut sinne linja-autolla. Linja-auto kulkee sairaalan ohi ja siinä kohdassa me aina muistamme laskea, kuinka monta värineliötä on maalattu sairaalakoulun päätyseinään. Kahdeksan, minä tiedän entuudestaan, mutta lasken silti joka kerta uudestaan. Me laulamme matkalla pötköttelevistä mäyräkoirista ja sinisistä undulaateista ja horjahdamme töyssyissä toistemme ohi. Äiti löytää aina juttukavereita linja-automatkoilla. Viime viikolla yksi nainen hipaisi sormellaan äidin hihaa ja sanoi, että äidillä on hieno takki. ”Rimpleeniä,” nainen makusteli. ”Minulla oli tapana näprätä mummon jakunhelmaa kahvipöydässä.” Nainen naurahti, varmaankin sille muistolleen. ”Tunnuit ihanan tutulta,” Rimpleeni-nainen huikkasi äidille pysäkille jäädessään. Äidillä on sama vihreä takki tänäänkin. Minä tiedän, että takki on Korpelan Tyynen, äidin isänäidin. Siihen on vaihdettu uudet napit. Äiti kehui kerran, että oli löytänyt kaupasta melkein samanlaiset kuin alkuperäiset.

Pysäkiltä pääsen äidin reppuselässä päiväkotiin vievälle kadulle. Loppumatkan juoksen. Äiti auttaa minua riisumisessa. Ripustan itse takin käytävän naulaan. Minulla on repussa varavaatteet ja Voimotus. Voimotus on isotädin vanhasta yöpaidasta ommeltu pehmohirviö, äiti teki sen minulle, kun olin vasta aloittanut päiväkodin ja minua itketti jäädä päiväksi ilman äitiä. Voimotuksen piti olla voimaotus, mutta kerran kiireessä äiti sanoi nimen väärin ja syntyi Voimotus. Äiti on sanonut, että Voimotuksella on sellaiset voimat, että niillä nujerretaan monenlaisia koti-ikäviä.

Kotimatkalla kiepun taas äidin reppuselässä, äiti juoksee, uhmaa tuulta. Ulko-ovella äiti kyykistyy, selästä tulee liukumäki, jonka minä lasken maahan asti. Rappukäytävässä tuoksuu pulla, ylimmän kerroksen setä on leiponut. ”Milloinkahan setä tulee meille leipomaan,” äiti vitsailee ja nyppäisee nenääni. Meidän eteisessä ei tuoksu pulla. Tuoksuu ulkoa kantautunut hiekka, kenkähyllyyn kaatunut kalaöljy (kaikenlaista ihmiset säilyttävät eteisessään), märkä sukka ja nukku-utu. Äiti inhoaa sotkuista eteistä ja sotkuista kotia, äidin mielestä meillä on ihan liikaa tavaraa.

Minä tiedän, mistä tavarat meille tulevat, ne seuraavat äitiä. Kirpputorilta, roskalavoilta, äidin työkavereiden autotalleista, naapurirapun ”saa ottaa” -kyltin alta. Äidissä on hylkymagneetti. Hylätyt, itkuiset tavarat takertuvat äitiin, koska äiti näyttää siltä, että osaa suojella semmoisia, jotka on unohdettu yksin. Keltainen pöytälamppu muutti meille kaatopaikalta. Äiti piti sitä käsissään koko kotimatkan, vaikka se tahri äidin takinhihat. Kotona Pentti-pappa korjasi lampun, vaihtoi siihen johdon ja nyt se kököttää kirjoituspöydällä jalka koukussa ja suu auki ihmetyksestä. Äiti sanoo sitä Keikahtaneeksi Kysymysmerkiksi. Äidin esineet ovat takkuisia ja nuupottavia. Ne ovat tottuneet olemaan aina tiellä. Äidin mielestä ne osaavat sanoa ”ups” tai ”oho” jalkoihin jäädessään.

Äiti on arkistoinut minun jokaisen vappuilmapalloni, napatyngän, hiuskiehkuran, ensimmäisen laastarini ja syntymäpäivinäni ilmestyneet sanomalehdet. Äiti säilyttää elokuvalippuja, lehtileikkeitä, ruokaohjeita, sieviä lahjapapereita, silkkinauhoja, pieneksi menneitä vaatteita, kuivattuja kukkasia. Äidillä on tallessa kaikki kirjeet pikkutyttöajoilta asti, päiväkirjat, ihanimmat mekot, posliiniesineet, sekin pieni kissa, jonka pappa oli tuonut äidille kylätoimikunnan maatalousnäyttelyreissulta silloin kun äiti oli korkeintaan kahdeksanvuotias.

Kun muutimme tänne, äiti piti tavaroitaan pitkän aikaa pahvilaatikoissa ja hoki, että ”eikö ole jotenkin vapauttavaa, kun on koko elämä pahvilaatikoissa, ei edes muista, mitä niissä on sisällä. Nyt olisi helppoa antaa vain kaikki pois. Unohtaa menneisyytensä.” Joskus äiti kyllästyy kantamaan tavaraa kotiin. Silloin meillä alkaa vimmainen siivoaminen. Äiti sanoo sitä ajatusten kokoamiseksi, minusta se on takaisinkelausta. Huolellisesti äiti alkaa etsiä kullekin esineelle uutta kotia, aivan kuin kissanpennuille. ”Pitää olla hyvät kodit.” Äiti soittelee läpi tuttavansa ja kehuu omiaan. ”On tykätty kovasti – on – mutta nyt on tällaista – niin – en saa enää mahtumaan – niin – sopii varmasti – niin – kyllä – aivan, hieno juttu – kiitos, kiitos paljon.”

Kun koti ajatusten kokoamisen jälkeen on taas äidin sanojen mukaan seesteinen, äiti asettuu olohuoneen lattialle kontalleen ja nostaa toisen jalkansa nilkka koukussa kattoa kohti. ”Kolmijalkainen koira, se on joogaa,” äiti sanoo. ”Nyt minä soitankin Helenalle, että tulee iltateelle, tätähän pitää juhlia, uutta alkua!” Äiti ja Helena juttelevat yömyöhäiseen asti, minä nukahdan sanoihin, jotka pulpahtelevat sieltä täältä kuin ilmakuplat vedestä, naurahteluihin, teepannun kohinaan, henkareiden kolkutteluun, kun äiti esittelee kaappiin jääneitä mekkojaan. Helena kokeilee yhtä ja minä ehdin kuulla, että äiti antaa mekon Helenalle, se on niin sopiva. Joskus äiti ja Helena pukeutuvat molemmat hienosti ja silloin pappa tulee lukemaan minulle iltasadun ja peittelee sänkyyn. Äiti ja Helena syövät ja tanssivat sellaisena iltana ravintolassa ja nauravat aikuisten asioille ja äiti tulee kotiin kun on jo oikein pimeä. Äiti käy huoneessani, kumartuu antamaan suukon. ”Olet semmoinen rakas tallukka”, äiti sanoo ja minä hymyilen unessa asti.

Äiti toivoo, että minä oppisin pukemaan reippaasti. Äitiä hermostuttaa se, että useinmiten minä vain venyn ja vanun. Olen äidin mielestä yhtä pumpulilullaa siinä lattialla vaatekeossani. Joskus äiti uhkaa pukea vaatteeni porraskäytävän vaahtosammuttimelle, jos minä en saa puettua niitä itselleni. ”Menen sitten vaahtosammuttimen kanssa jäätelölle, jos sinua ei kiinnosta”, äiti tokaisee koppavasti ja alkaa tehdä lähtöä. Minä olen kyllä huomauttanut, ettei vaahtosammuttimella ole suuta, millä syödä jäätelöä, mutta äiti sanoo, että ”on sillä suu, millä se muuten puhuisi, minä olen jutellut sen kanssa, eikä se mikään vatsastapuhuja ole.” Äidin mielestä vaahtosammuttimen kanssa voi myös laskea mäkeä ja käydä pyöräilemässä, rimpuillakin se osaa ja pelata jalkapalloa.

Äiti on listojenlaatimisessa kaupungin aatelia. Äiti osaa tehdä listoja kaikesta, suosikkikaduista, värikkäimmistä mainoskylteistä, hymykuoppaisimmista ihmisistä, pehmoisimmista nallenkorvista, nuuhkunenäisimmistä koirankuonoista, maailman pienimmistä ilonaiheista. Viikonpäivien listaamista äiti rakastaa: maanantaina on muuten-vaan-päivä, tiistaina tuijotetaan telkkaria, keskiviikkona kellutaan ammeessa, torstaina tehdään teeleipiä, perjantaina puistellaan matot, lauantaina lallatellaan, sunnuntaina saa kertoa salaisuuksia ja vähän valehdella. ”Nyt on lapseni koko viikon ohjelma mustaa valkoisella, se on tässä näin, ota hyvä asento ja kuuntele.” Äiti muistaa elää listan mukaan kaksi tai neljä päivää ja sitten lista jää sanomalehden väliin ja joutuu paperinkeräykseen.

Ruokalistoja äiti laatii aina kesäloman lopussa. ”Syksyllä pitää jaksaa, pitää syödä vitamiineja ja hivenaineita, kuituja, porkkanoita, että pimeänäkö paranee.” Äiti ryntäilee keittiössä maustehyllyltä kuiva-ainekaapille ja lorittaa ohjetta ääneen, ”Kokki S’il Vous Plait, palveluksessanne”. Minä istun yleisössä ja saan joskus toimia morttelinvääntäjänä. Pfuff, pfuff, pfuff, punaiset ja keltaiset maustepilvet pöllähtävät ilmoille, äiti aivastaa ne keittiön kattoon. Äiti raastaa inkivääriä ja peukalonkynttä samaan soppaan, pusertaa tomaatista siemenet leikkuulaudalle ja tarkistelee viimeisiä myyntipäiviä sipulitihrusilmin. Lautaselle saan lopulta annoksen, joka on aika kaukana siitä, miltä näyttävät yhdessä jauhelihakastike ja perunamuusi.

Äiti on maalta kotoisin. Juopulilta. Äiti on tyttönä kulkenut kotimetsissä ja ajatellut, että aikuisena pitää tulla samoille poluille oman lapsen kanssa, että puetaan lapselle punaiset kumisaappaat ja otetaan matkaan pikkuinen kori. Äidin kotimetsät ja kotikin myytiin, äiti ei pääse sinne enää. ”Metsässä saa kulkea kuka vain, ei metsää tarvitse omistaa”, minä olen sanonut, mutta äidin mielestä se ei ole sama asia. ”Täällä sydämessä on se kotimetsä ja sydän on sen metsän kohdalta särkynyt.” Äiti sanoo ja hipaisee rintaansa. Minusta se kuulostaa jotenkin liioitellulta. Kun minulla seuraavan kerran on oikea syntymäpäivä, sanon äidille, että haluan lahjaksi metsäretken ja nimitän äidin Neiti Metsäsammalenpöyhijäksi ja olen itse Sankar Jylhän Kuusiston. Me menemme Juopulille, syömme eväät Hirvimajalle johtavan tien varressa, kuivan kankaan nyttyset ja nöttöset takertuneina paidan helmaan. Ehkä äidin sydän sillä tavalla tulee taas ehjäksi.

Äidillä on hyvä hajuaisti, hän sanoo perineensä sen. Äidin nenä tietää, miltä tuoksuu huoli tai suru ja tarhapäivän itku. Äiti seisoo päiväkodin eteisessä, farkkuhameessa ja pilkkusukkahousuissa. Äiti halaa, istuu penkille, tarttuu minua kainaloista. Farkkuhamesylissä pysyy hyvin kyydissä. Äiti silittää poskea, pyyhkii hiekansirut silmien alta, puhaltaa näkymättömät linnut lentoon. ”Ne vievät lasten suruja ylhäälle. Niistä tehdään tuulen karttoja”, äiti sanoo. ”Kun suru saa tehtävän, se muuttuu ennenpitkää iloksi. Niin käy myös koti-ikävälle”, äiti sanoo ja ponnistaa minut selkäänsä.

Joulun aikaan… jatkoa Miniäksi Juopulille -tarinalle

Ensimmäinen jouluni Juopulilla oli jotenkin haikea ja niin erilainen. Olin jo virallisesti miniä, mutta jotain kaipasin. Olin tottunut, että nuorempia sisaruksia pyöri ympärillä ja luettiin jouluevankeliumi yhteisessä aattoillan ruokapöydässä ym.

Nytkin oli hälinää ja hyörinää talossa. Maikin perhe tuli Ruotsista kotimaahan joulun viettoon ja tietysti uudella autolla. Mekin saimme mieheni kanssa käydä sillä ajelulla. Kävimme myös Annun ja Eeran luona porukalla kyläilemässä. Ihmeen monta mahtui menopeliin!

Aattona saunottiin ja syötiin perinteisiä jouluruokia. Oli emännän paistamaa leipäjuustoa ja rieskaa. Saattoipa olla hillasoppaaki riisipuuron kans. Joskus syötiin jopa Juopulilla eräässä talossa paistettua joulukinkkua. Silloin lihaskimpale oli todella musta mutta makoisa ja savuntuoksuinen. Talon veljekset paistoivat lähes jokaisen Juopulin talon kinkut yhtä aikaa savusaunan lauteilla. Siinä oli yhteenkuuluvaisuuden tuntua jos missä!

Aattoiltana on tapana käydä joulusaunassa. Appiukko lämmitti savusaunan huolella. Lämmityksen välissä hän kävi viemässä erikoisen hyvät appeet eläimille, varsinkin hevoselle. Puut oli vedetty liiteristä saunaan itse tehdyllä kelkalla, samoin vesi kaivosta. Vettä ei saanu ”lotrata” liikaa. Minulla tulikin nyt mieleen ensimmäinen kylpyreissuni savusaunaan. En osannut arvostaa sen pehmeitä löylyjä eikä se tehnyt minusta savusaunan ystävää. Silmiä kirveli ja lauteet olivat jotenkin oudon malliset ja ylhäällä. Tuntui, että en edes saanut itseäni pestyä. Taisi appiukko ja muutkin naureskella kun tulin pirttiin silmät ”sirrillä” ja punasena.

Jouluaattona talon isännän saunareissulla kävi joulupukki. Hänellä oli jotenkin tuttu ääni ja Tessu heilutti häntää sille iloisesti. Pukilla oli takki ja lakki väärinpäin sekä isot huopasaappaat jalassa. Päällimmäisenä komisti vasikan nahkainen liivi. Taisi olla tosi vanha pukki kun käytti jo käykkärää keppiä tukenaan?
Vaikka joulun vietto olikin vaatimatonta, oltiin tyytyväisiä ja tunnelma oli lämmin. Naurettiin ja kerrottiin juttuja. Mieheni muisteli jälleen, kuinka sai lapsena vain saman pyöreäsilmäisen taskulampun lahjaksi monena jouluna. Litteä patteri oli uusi ja joskus myös hehku.

Joulukuusi kökötti pirtin nurkassa aina yhtä harvana ja hento-oksaisena. Suomen liput ja aidot kynttilät koristivat sitä. Sieviä karkkipapereita tuli lisää oksille sitä mukaa kun karkkeja raskittiin syödä. Talon isäntä katseli tyytyväisenä hakemaansa kuusta. Se kun löytyi joka joulu pirtin ikkunasta katsomalla.

Talon emäntä sai useasti uuden kapustan tai muun talousesineen lahjaksi isännältä. Joskus Vappu-hevosen häntäjouhista tehdyn lattiaharjan. Työt oli varmasti tehty rakkaudella ja tietysti joulusiivouksen aikaan itse tekemän erikoisen mallisen jakkaran päällä!

Kirjoittanut Marjatta Koret

Miniäksi Juopulille

Kesä teki tuloaan kun saavuin ensimmäisen kerran Juopulille Venkaan Pentin pikku Fiatin kyydissä lähes puoli vuosisataa sitten. Minut ohjattiin heti alkajaisiksi peräkamariin porstuan kautta. Sieltä menimme sitten nykyisen mieheni kanssa isännän ja emännän kamarin kautta pirttiin. Huomasin heti, että minua katseltiin mielenkiinnolla mutta ystävällisesti isäntä ja emäntä kättelivät tulevan miniänsä. Tietysti tein heti huvittavan virheen, kun istahdin pitkän pöydän väärälle puolelle. Se oli miesten puoli ja siitä saattoi olla kohtalokkaat seuraukset. Sain vasta myöhemmin tietää talon isännän tästäkin säännöstä. Onneksi seuraukset jäivät tulematta! Varsinkaan talossa käyvät pikkupojat eivät istuneet akkain puolelle vaan aina talon isännän viereen. Papan kanssa oltiin hyviä kavereita!

Kun oli pyhäpäivä, söimme emännän rautapadassa keittämää riisipuuroa. Sitä ei saanut keittää isännän määräyksestä muussa astiassa, varsinkaan alumiinikattilassa. Sain ensi kerran syödä mustia pottuja. Niitä viljeltiin omassa pellossa. Kahvipannu oli lähes koko ajan pöydällä ja siitä juotiin pannujauhatuskahvia pitkin päivää. Pannu oli tietysti talon isännän tinaama kuparipannu. Nisua oli tarjolla yleensä pyhän aikaan. Nisukahvin kerrottiin jopa parantavan jos oli tietty sairaus!

Mieleeni ovat jääneet ensimmäisen kesäni mukavat ja leppoisat pyhän ajat. Olin silloin miniäehdokas. Melkein joka pyhä saapui meidän lisäksi jokin isäntäväen lasten perheistä mummolaan. Maikin ja Sypin perheet muuttivat Ruotsiin työn perässä. Heitäkin kaivattiin.

Lapset hoitivat innoissaan kissan pentuja, silittelivät kilttiä Vappu-hevosta ja hakivat mummon kanssa lehmiä haasta. Lypsy tehtiin kesänavetassa; elosuojassa. Pari lammastakin määki karsinassa. Sakke toi taloon mustan ja mukavan Tessu-koiran.

Vaikka elämä oli työn täyteistä, naapuritkin ehtivät kyläilemään. Vaihdettiin kylän ja maailman kuulumiset sillä telkkareita ei ollut monessakaan talossa.

Jatkuu myöhemmin

Kirjoittanut Marjatta Koret

Mitä, Juopulillako?

Terviisi-lehdessä 02/2012 julkaistu juttu:

Kyllä, siellä tapahtuu. Entinen kyläkoulu ei jäänyt tyhjilleen. Toimeliaat kyläläiset päättivät  vuosi sitten, että talo hankitaan kyläläisten käyttöön ja siitä tehdään Juopulin kylätalo.  Kaupat tehtiin kaupungin kanssa ja kyläläiset ryhtyivät heti tositoimiin.  Jo ennen kauppaa käsitöitä syntyi naisten taitavista käsistä ja syntyy edelleen   Anun johdolla samaan aikaan, kun miehet pelaavat lentopalloa salissa. Lapset on myös pyritty huomioimaan. Namukurssi oli mieluisa kokemus ja jopa tanssiakin on opeteltu.

Kylätalon pihapiirissä kuuluu myös hirnahduksia. Kaarina touhuaa hevostensa ja koiransa kanssa, usein myös  lasten  kanssa antaen  asiaankuuluvia neuvoja. Halukkaat saattavat päästä jopa hevosten selkään.

Viime kesänä vanhalla puolella kuului kalketta ja työn ääniä. Taloa muutettiin uuden perheen kodiksi.  Nyt siinä asuu onnellinen lapsiperhe.

Sitä, mihin talosta saatava tulo käytetään, ei tarvinnut kauaa miettiä. Päätimme muuttaa koko kiinteistön lämmitysjärjestelmän maalämmölle.  Tarvittavat anomukset ja luvat saatiin nopeasti kuntoon. Töihin päästiin jo kesäkuussa ja talkooväkeä riitti. Miehet ahersivat aamuaikaisesta joskus iltamyöhään ja naiset touhusivat keittiössä talkooväen ruuan laitossa. Oltiin ison ja koko kylälle tärkeän hankkeen kimpussa. Yhteenkuuluvuus oli vahva. Työ saatiinkin parin viikon ja reilun viidensadan talkootunnin jälkeen tehtyä.

Syksyn tullen halusimme juhlistaa talon ja maalämmön saantia käyttöönottojuhlalla.  Sali täyttyi juhlijoista pyhäinpäivän aikaan ja mieli oli kiitollinen.  Vieraita oli myös Oulun Kaukovainion ja Hiirosen alueelta. He ovat Juopulin   ystäväkyläläisiä ns. Kantri-Oulun maaseutuhankkeen toteutuksena.

Yhteistyötä on tarkoitus tehdä mahdollisimman paljon eri tahojen kanssa, joten monenlaisia   suunnitelmia on jo tehty.  Ravit ja kalastuskilpailut ovat tulleet perinteeksi ja sukujuhlakin on tulossa.

Joulun kynnyksellä kylätalon sali täyttyi jälleen ihmisistä. Laulu raikui ja tunnelma oli lämmin. Yli puolisataa ihmistä lauloi kauneimpia joululauluja lähes koko vihkosen verran. Päätimmekin tehdä tapahtumasta joka jouluisen perinteen!

Laskiaistapahtuma jäi mieleen pyryisenä koko perheen hernekeitto- ja munkkikahvi päivänä.  Vatsa täynnä makoisia antimia oli mukava porista ja käväistä kirppis- ja myyjäispöydistä ostoksilla.

Uusimpana hankkeena saimme kylätalolle oman, pienen kirjaston, minne otamme vielä jonkin verran lahjoituksena hyväkuntoisia kirjoja.

Vaikka viime vuoden aikana on tehty paljon työtä,  ei talo pysy kunnossa ilman jatkuvaa huolenpitoa ja tulon hankintaa. Talolla on erinomaiset tilat erilaisten juhlien ja kokousten pitopaikkana. Odotammekin yhteydenottoja – suunnitellaan yhdessä!

Yhdistyksen internet sivuja uusitaan, mutta voit jo käväistä niitä vilkaisemassa osoitteessa http://www.juopuli.net.

Marjatta Koret,  Juopulin kyläyhdistys ry:n hallituksen jäsen

Minun Juopulini

Uman erinomaisia kirjoituksia luettuani aloin pohtia, millainen on minun suhteeni Juopuliin ja millainen oli lapsuuteni Juopuli ja mitä siihen kuului. Ensimmäinen mukava muisto tuleekin mieleen Umasta, vuosi taisi olla 1987, kun Uma tuli käymään ensimmäisen kerran kylässä Hietalassa. Heti löytyi yhteinen sävel. Kuuntelimme kasetille nauhoitettua euroviisua, Sata Salamaa, niin mielissään, että tämä hetki sai minut jo kertomaan seuraavalla Timosen vierailullani, että Uman kanssa ollaan yksissä. No, ei se lopulta ihan niin mennyt, mutta se yhteinen sävel kantoi sen verran, että nyt ollaan vuosien jälkeen oltu yhteydessä ja tällä hetkellä luodaan sisältöä tälle sivustolle.

Olin lapsena haaveilija ja vaikka viihdyinkin erinomaisesti luonnossa, en silti löytänyt itsestäni sisäistä metsästäjää, kalastajaa tai myöhemmin metsuriakaan. Kiinnostukseni täytti yksi asia ja se oli urheilu. Onneksi lähistöllä asui sopivan ikäisiä kavereita, joiden kanssa löytyi sama aaltopituus ja pelihommat saatiin käyntiin. Kesällä pelattiin jalkapalloa ”Hietalan stadionilla” ja kun kuviot oli hiottu kohdalleen, pelattiin ystävyysottelu hiltukyläläisiä vastaan. Katsomo (pottulaatikoista tehty) oli täynnä ja pääsylipputuloilla ostimme maalivahdin hanskat yhteiskäyttöön. Ai niin, me muuten voitimme sen matsin.

Talvisin pelattiin koululla kaukalopalloa. Mukana oli meitä junnuja ja isiä, jotka piti päästä tietysti rökittämään. Nämä olivat uskomattoman hienoja iltoja, joita suurella lämmöllä muistelen. Sen ajan, kun en ollut pallopelien kimpussa, käytin yleisurheilu- ja maastojuoksutreeneihin ja uintireissuihin. Treenit kantoivat minut piirikunnallisten kisojen kärkikastiin, mutta sitten tuli aika, kun kylillä hengailu alkoi saada valtaa ja urheilut jäivät. Lämmöllä muistelen sitä nuoruuden porukkaa, jonka kanssa pyörimme kylän alueella, hengaillen milloin missäkin, Pikkumetässä ja koulun, nykyisen kylätalon lähimaastoissa. En olisi voinut lapsena toivoa parempaa kasvuympäristöä. Yläasteelle siirryttäessä ympyrät alkoivat kuitenkin tuntua hiljalleen liian pieniltä.

Yläasteen jälkeen pakkasin kimpsuni ja muutin Muhokselle, ja oi sitä vapautta. Pienen kylän ilmapiiri tuntui siinä elämänvaiheessa rajoittavalta ja Muhoksella tuntui, että saatan hengittää. Tulin kuitenkin takaisin tältä reissulta, hetkeksi tankkaamaan sitä rauhaa ja turvallisuuden tunnetta, mikä Juopulilla vallitsee, lähteäkseni pian uudelle reissulle Utajärvelle. Reissujeni jälkeen, palattuani taas Juopulille hetkeksi, kiinnostuin yhdistystoiminnasta ja pääsin mukaan Juopulin kyläyhdistykseen. Mietin, mitä minä voisin tarjota kyläyhdistykselle, mitä minä osaan? Tässä vaiheessa olin jo jonkin verran tekniikasta perillä, ja ajattelin, että sen lisäksi, että voisin juhlasalin koristeluissa pitkänä miehenä laittaa kuuseen latvatähden, saattaisin tekaista Juopulille omat kotisivut Internetiin.

Asiat nytkähtivät eteenpäin ja ensimmäiset sivut avautuivat 2006 keväällä. Tuntui hienolta olla mukana kylätoiminnassa, kun minullekin löytyi se oma juttu. Tämä alkusysäys kantoi tähän päivään niin, että taas ollaan hiomassa nettisivuja. Tällä kertaa vain etä-juopulilaisen näkökulmasta, ja mukana on isompi porukka. On hienoa, että homma on kasvanut siitä pikkupuuhastelusta laajemmaksi toiminnaksi ja toivon mukaan sellaisena se myös säilyy.

Kesällä 2009 minusta tuntui, että taas täytyy jatkaa matkaa. Kylä kuiskaili korviini ja kehotti lähtemään, ainakin hetkeksi, että voisin levittää siipeni kunnolla ja ehkä vielä joskus palata. Tällä hetkellä katson Juopulin suuntaan Oulusta päin, sen kauemmaksi en ole vielä ehtinyt. Vierailen edelleen joitakin kertoja kuukaudessa Juopulilla. Kesäisin sielu lepää Heikkilänjärvessä. Ei ole mahtavampaa fiilistä kuin uida Heikkilänrannasta lähes keskelle järveä ja jäädä selälleen lillumaan ja katsella taivasta. Siinä unohtuvat murheet. Talvisin olen se hullu, joka silloin tällöin juoksee sitä kylänraittia päästä päähän, yleensä pimeässä.

Vaikka en Juopulilla enää asu, koen sen asiat edelleen tärkeäksi ja siksi halusin olla mukana luomassa jotain uutta, nyt kun uusiakin asukkaita sinne hiljalleen muuttaa. Minä en vielä muuta takaisin, mutta ehkä jonakin päivänä, sitten kun olen reissuni tehnyt. Siihen asti aioin olla mukana kylätoiminnoissa etäkyläläisenä ja pitää tämän sivuston pystyssä.

Terveisin

Tarmo, Hietalasta

Lokakuu – Eksyneet

Vedenpinta on puhdas, syyssateiden jäljiltä. Poika istuu keskituhdolla, leuka uhmakkaassa terässä, pystyt kasvot, luoksepääsemätön, painunut rinta. Hänen hiljaisuutensa on jyrkkää, katse yltää ohitseni, löytää maiseman, mutta ei halua nähdä.

Vene lipuu ojanvartta tutulle paikalleen, matala, puumainen suopursu raapii laitaa.

Aikanaan venerantaan oli lyötynä kuusirangoista kuorittuja paaluja, joiden väliin rysät pingotettiin kuivumaan. Puisista kaarista ja verkosta rakennetut pyydykset, keulakaaresta pienenivät perää kohti. Kala kun lähti uimaan verkkotunnelia pitkin, puikahti nielusta, eksyi pussiin, sellaiseen sumppuun, josta ei osannut pois.

Poika ei tarjoudu ottamaan vastaan pienintäkään muistoa.

Tartun kädelläni risukosta, vedän venettä lähemmäs penkkaa. Ojanvarsi on luja, turve on kuivunut tiiviiksi, kasvaa päältä sammalta ja varpukasveja. Poika nousee paikaltaan, vene keinahtaa, pelästyttää, pakottaa ottamaan tukea jostakin, minun vartalostani, olkavarrestani, jostakin. Häpeillen poika kiepsauttaa itsensä maihin.

Haluaisin sanoa: Tällaista on palata. Olla kotona viimeinkin. Mutta säästän hänet siltä. Minulla on paluuni, hänellä vasta lähtönsä. Hän tuntee itsensä syrjäytetyksi, tulleensa sysätyksi hetkeen, joka näyttäytyy kaikkialla päällekäyvinä totuuksina, laajalle levittyvä, vaitelias taivas, isot mustat kuuset seinämänä korven laidassa.

Ajomiehen huuto kumahtaa kuin laukaus vettä pitkin. Lähellä rantaa avosuon kylki painuu kasaan, rimpipaikat, suon pyöreät silmät, vetäytyvät tyhjyyteen. Riistaniityillä kalistellaan, jahtihuudot yltyvät.

Poika katsoo minua totisena, epäröi tulla. Ojennun häntä kohti, pieni, laiha vartalo puristuu odottamatta kiinni, käsi on viileä, vedän hihansuuta suojaksi.

Karpalo pusertuu tummanpunaisina pisaroina aamuvarhaisen udun läpi.

Avosuon takana räme kituuttaa mäntyä, kuusennärettä. Maapohja on pehmyttä rääseikköä. Suopursu kasvaa tiheänä, kahnuuttaa nilkoissa. Kulku käy sykäyksittäin, askel varmistelee.

Jalka torskahtaa vetiseen onkaloon mättään juurella. Ne ovat huomaamattomia, saappaanvarsi hörppää herkästi vettä, nyt selvittiin onneksi kuivin jaloin. Yritän kerätä puheeseeni hymyä, jonkinlaista huolettomuutta. Poika näprää jännittyneenä takinhelmaansa, kuin purkaakseen tuohon toimeen koko lapsen mittansa, sydäntä kalvavan epävarmuuden, haluaa minun totevan: tämä oli virhe, nämä äänet, tuoksut, kävely hatarassa maastossa, kaikki, me emme kuulu tänne.

Kohta ovat vastassa saniaiset ja kortteet, mustikka, kuusi. Alusta kuivuu, kivennäismaa tulee lähelle pintaa. Poika pysähtyy, ottaa sormiinsa lähimmän puun, pitkät alaoksat tekevät majan, hän kumartuu, kurkistaa. Siellä on vain sammalta.

Hänen vartensa, irrotettu, siirretty, ryömii piiloon, hämärään. Menen perässä.

Maan lempeät polvet, ne köröttelevät meitä, eksyneitä.