Hyppyjä, hyvää ruokaa, karkkileikkejä ja uusia kavereita – Muistoja ja ajatuksia liikuntaleiristä

 

Kuva: Suvi-Tuulia Holappa
Kuva: Suvi-Tuulia Holappa

Sain toimia yhtenä ohjaajana kaksipäiväisellä lasten ja nuorten liikuntaleirillä Juopulin kylätalolla (24.-25.7.2013). Leirin järjestämiseen oli haettu ja saatu Oulun kaupungin NEROa eli lasten ja nuorten ennaltaehkäisevän työn toimintarahaa. Leirin toiminnanohjaajana toimi Serafina Mäkelä. Hänen luotsaamissa suunnittelukokouksissa leirin sisältö oli hioutunut toteutettavaan muotoonsa.

Leirille osallistui kaikkiaan 36 lasta. Lapset jaettiin neljään joukkueeseen, jolla kullakin oli oma ohjaajansa. On liikuttavaa olla mukana prosessissa, jossa ryhmäytymistä alkaa hiljalleen tapahtua. Jo lyhyessä ajassa joukkue voi hitsautua kaverista huolta kantavaksi tiimiksi. Ohjaajan rooli on merkittävä ja vastuullinen. Koko olemuksellaan, elehdinnällään, puheensa sävyllä ja sisällöllä ohjaaja osallistuu toimintailmapiirin rakentumiseen. Tunnelmaa on helppo latistaa tai luoda kannustavaksi. Ryhmäytymisprosessissa ohjaajan on tärkeä kysyä itseltään, millaisilla keinoilla osoitan olevani joukkueeni ja leirille osallistuvien lasten kanssa ”samalla puolella”. Sama kysymys on tähdellinen esittää myös koulussa ammattikasvattajan tai kotona vanhemman roolissa: Millaisilla keinoilla minä vakuutan kohtaamani lapsen siitä, että samalla puolella ollaan? Julkisuudessa on kevään aikana puitu lasten kanssa työskentelemisen problematiikkaa kurinpidollisten toimenpiteiden näkökulmasta. Kysymys ”samalla puolella olemisesta” ei sijoitu akselille kurinpidollisten pohdintojen kanssa, sille on oma alueensa, jossa tärkeintä on oivallus ihmisen ja hänen yksilöllisten tarpeidensa ymmärtämisestä. Lasten kanssa työskentelevän on hyvä ottaa työnsä lähtökohdaksi ajatus, että kehittymisen ja maailmassa pärjäämisen kannalta lapsen tärkein tehtävä ei ole aikuisen totteleminen. (Oikeasti me tuskin kukaan kaipaamme paluuta entisaikojen nöyryyttävään kuritusmentaliteettiin.) Lapsen tärkein tehtävä on esittää kysymyksiä. Vain niin lapsi saa käsityksen paikasta, johon hän on asettunut asumaan. Lapsi esittää kysymyksiä kehollaan, mielellään ja kielellään. Ja aikuisen tärkein tehtävä on luoda turvalliset puitteet noiden kysymysten esittämiselle, antaa lupa kysyä ja todistaa, että lapsen kysymystenasettelut eivät ole vääriä. Aikuisen ei pidä pelätä kyseenalaistavaa lasta ja hylätä tämän kritiikkiä. Lapsella on oltava ajattelemisen aiheita ja häntä tulee kannustaa moniulotteiseen, luovaan pohdintaan. Kysymällä lapsi tulee tietoiseksi siitä, mikä on ”hänen juttunsa”, miten hän voi asettaa tavoitteita tekemiselleen ja millä tavalla hän sijoittuu maailmaansa. Voimme ohjata lasta hienotunteisuuteen ja muiden huomioimiseen omalla esimerkillämme. Jokainen lapsi on omanlaisensa ja jokaisen lapsen tarkkaavaisuus kohdistuu eri tavoin. Emme voi olettaa, että jokainen näkisi maailman samalla tavoin. Sen sijaan me voimme ohjaajina auttaa lasta elämään toimintaympäristöään paikkana, jossa voi osallistua omien henkilökohtaisten kiinnostuksen kohteiden, kehollisten valmiuksien ja taustan mukaan. Kun lapset kohtaavat itsensä ja toisensa monenkirjavina persoonina, he alkavat nähdä yhteisönsä. Ja alkavat ymmärtää erilaisten sääntöjen merkityksen ihmisyhteisössä.

Vasta sääntöjen merkityksen ymmärtämisen myötä avautuu tilaisuus sääntöjen omaksumiselle. Kysymys ei silloinkaan ole yksioikoisesta tottelemisesta vaan juuri merkitysyhteyksien ymmärtämisestä. Antamalla mahdollisuuden asettaa syy-seuraus-suhteita käytäntöön, aikuinen kannustaa lasta itsenäiseen ajatteluun ja järkeilyyn. Liikuntaleirillä säännöt ja niiden taustat käytiin yhteisesti läpi ensimmäisen päivän aamuna. Sääntöehdotuksia tuli lapsilta itseltään. Heillä tuntui olevan selkeä käsitys siitä, että kun yhdessä ollaan ja isolla porukalla, toiminta vaatii raamitusta. Lapsi osaa nähdä säännönmukaisuutta kaikkialla. Ihmismieli on sellainen, se pyrkii kaoottisuuden sijaan harmoniaan. Kun toiminnan kehikko on selkeä, sen sisällä itse toiminta voi yltää huikeisiin mittasuhteisiin.

Oli ilo kuulla lapsilta kiittävää palautetta leiristä. Kirjoitustaitoiset antoivat palautetta paperilla, pienemmiltä pyysimme palautteen saduttaen (lapsi kertoi ja kirjasimme asian ylös juuri niillä sanoin kuin sen kuulimme). Moni leiriläinen tunsi tehneensä leirillä ”oman ennätyksensä” jossakin lajissa: ”Korkeushypyssä hyppäsin yhdeksänkymmentäsenttiä korkean riman yli.” Leirillä muutamat saivat ensituntuman yleisurheiluun: ”Ku mää hyppäsin sitä pittuutta. Ku me silleen katottiin aina mitat ja Iisa meinas mennä Paavon mitasta yli. Hyppäsin sitä korkeutta. Siinä oli se patja alla ja se oli tosi pehmeä.” ”On ollu mukava roikkua niissä renkaissa, hyppiä pituushyppyä. Mukavaa oli, kun hyppäsi siitä lauvalta.” Monelle merkityksellisenä näyttäytyi uusi kaveriseura: ”Oli mukava saada uusia kavereita.” Kylätalon ympäristössä käyskentelevä eläimistö kiinnitti huomion: ”Minä olen nähnyt lampaita. Minä olen nähnyt koiran ja hevosia.” ”Niitten lampaitten turkit oli tosi pehmeitä.” Muutama alle kouluikäinen viihtyi tutkimassa pieniä luonnonihmeitä. Aikuisen matkassa lapset pääsivät tutustumaan myös raviradan ympäristöön: ”Me nähtiin hevosten jälkiä. Me pantiin kukkia raviradalle ja hiekka piti niitä pystyssä.” Joku nosti hyvän ruuan ylitse muun: ”Täällä on ollut mukavinta syöminen.” ”Täällä on ollut hyvää ruokaa.” Ohjaajien apukäsinä toiminut Muori oli huippusuosittu: ”Madeleine on kiva, tosi hauska!” Eräs paperille kirjoitettu kommentti jäi varmasti pysyvästi mieleeni: ”Minulla on ollut hauska päivä ja mielestäni keitto oli fantastista. Oli myöskin hauskaa tehdä kuperkeikkoja.” Palautteen antajan mielipide vaikutti erityisen rehelliseltä, sanoilla oli todella painonsa.

Leirin osallistujakunta oli monipuolista, liki neljävuotiaasta kuudesluokkalaiseen. Joukkueet muodostettiin niin, että joka joukkueessa oli kaikenikäisiä lapsia. Minut yllätti se, miten omaehtoisesti vanhimmat kannustivat pienempiä, rohkaisivat yrittämään ja antoivat aplodeja onnistumisesta. Saimme nähdä paljon hymyileviä lapsia. Oma nuorimmaisenikin roikkui matkassa molemmat kaksi päivää, vaikka alun alkaen tarkoituksena oli suunnata leiri pelkästään kouluikäisille. Siinä se vain sitten porukassa meni, kiitos teille, jotka osallistuitte lapsen paimentamiseen! Jäi tuntuma, että kyllä yhteisö pienimpänsäkin hoitaa, kun isommat näyttävät tietä ja aikuiset osallistuvat muidenkin kuin omien lasten hyvinvoinnista huolehtimiseen.

Kuva: Pirjo Holappa
Kuva: Pirjo Holappa

Molempina päivinä leirillä oli muun toiminnan ohessa välitunti, jonka aikana tekemistä sai kehittää omien intressien mukaan. Lapset tarttuivat tekemiseen innolla, pelattiin jalkapalloa, käyskenneltiin kylätalon ympäristössä, hypittiin hyppynarua. Pienimmät saivat kuvitteluleikit heti pystyyn, niissä käytiin kaukana, pystytettiin karkkikauppoja ja paistettiin kukkoja: ”Että mää oon hyppiny kellonajan. Se on musta kivaa. Että me paistettiin niitä kukkoja.”

Yle teki leiristä jutun paikallisradioon. Ääneen pääsivät muutama lapsi, Raimo ja leirin toiminnanohjaajan roolissa Serafina. Serafina osoittautui varsinaiseksi mediapersoonaksi! Hän vastaili luontevasti toimittajan esittämiin kysymyksiin, oli haastattelussa mukana koko olemuksellaan. Kuuntelimme haastattelun leiriporukalla keittiön radiosta. Hetki yhdisti meidät vielä kerran. Radiojutun sävy oli aurinkoinen. Kylätoiminta näyttäytyi siinä kaikkea muuta kuin lohduttomana. Leirin toiminnanohjaajana ja kyläaktiivina Serafina on oiva esimerkki siitä, miten myös nuori aikuinen voi tarttua kiinni kyläyhteisötoiminnan haasteisiin ja alkaa kehitellä toimintaa kylän monipolviseen yhteisöön.

Kyläyhdistyksen konkarit, leirillä emäntinä toimineet naiset, ovat monessa mielessä kylätoiminnan sydän. Heidän pyyteetön huolenpitonsa on ihailtavaa ja se tuntuu omassa rinnassa asti. Leirillä he valmistivat ruuan, huhkivat hikikuumassa keittiössä, kantoivat ruuan pöytään, hoitivat tiskit ja olivat iloksi meille ja lapsille. Heidän myötäelämisen taitonsa on peruja vuosilta, joita he ovat nähneet jo ennen meitä. Heiltä saamme tärkeistä tärkeimmän viestin, jota kuljettaa eteenpäin: Yhteisön hyvinvoinnin eteen tehtävä työ on raskasta, mutta se palkitsee omalla, aineettomalla tavallaan. Uskon, että kylätoiminnan vanhempi ikäpolvi saa lisämotivaatiota omaan työhönsä, kun näyttää, että toiminnasta innostuvat myös nuoremmat. Kaikki ei näin jää heidän varaansa. Talkootyössä monipolvisuus on kantava voimavara. Työlle on nähtävä jatkumo, muutoin työ saattaa tuntua tyhjältä.

Seran kanssa olen saanut tehdä yhteistyötä muuallakin kuin Juopulin kylätoiminnassa Yhteistyö on ollut erittäin palkitsevaa, ideointi saa yltyä villiksi, eikä mikään tilanne ole koskaan pysähdyksissä. Paras yhteistyökumppani on sellainen, jonka kanssa on mahdollista tarttua ongelmakohtiin spontaanisti ja etsiä ratkaisua lennossa. Se on osoitus luovasta suhteesta maailmaan ja merkitsee joustavaa elämänsidosta, ymmärrystä siitä, ettei maailma ole koskaan valmis. Aina täältä löytyy kehitettävää! Siispä kiitos, Sera, pirteästä työskentelyotteestasi ja sen tartuttamisesta meihin muihin!

Meillä oli hyvä aikuisten porukka. Lasten palautteen perusteella jokainen oli mies ja nainen paikallaan: ”Opettajat on kivoja koska leikitään.” ”Mukavia aikuisia.” ”Aikuiset oli kaikki kivoja.” Ohjaajina tietysti toivomme, että leirimuistosta tuli lapsille antoisa kotiinvieminen. Ja että tuo muisto kertoisi siitä, että olemme hetken tässä maailmassa saaneet jakaa yhdessä ja osoittaa sillä paikalla hyväksyntää toinen toisillemme.

Tässä vielä yhden leiriläisen palautesanat: ”Minusta on ollut mukavaa. Täällä on paistanut aurinko.” Kyllä, aurinko paistoi korkealta ja lämpimästi.

 

Kesätiedote

Kesä on jo pitkällä, joten nyt on hyvä hetki kertoa hieman Juopulin kyläyhdistyksen kuulumisista ja tulevista tapahtumista. Juopulin kyläyhdistyksen hallituksessa tapahtui toukokuussa yksi muutos, kun hallituksen jäsen Marjatta Koret valittiin rahastonhoitajaksi ja kirjanpitäjäksi. Uusi rahastonhoitaja muistuttaa jäsenmaksujen suorittamisesta, jotta voit tällä pienellä maksulla olla mukana kyläyhdistyksen toiminnassa.

jarvi

Kesän alussa on Juopulin kylätalolla ehditty tehdä monenlaista. Kylätalolla on käynyt vierailijoita, joilta olemme saaneet positiivista palautetta. Juopulinjärven uistelukilpailuissa oli mukana 54 venekuntaa, ja kyläyhdistys vastasi tapahtumassa kioskista. Kyläyhdistyksellä on ollut kaksi kesätyöntekijää. On keitetty punamultamaalia, jolla on maalattu kylätalon piharakennusta. Punamultamaalia voi ostaa kyläyhdistykseltä, jos joku tarvitsee. Punamultamaalista voi kysellä Heikiltä. Kylätalon pihamaan grillikatosta on uudistettu. Grilliä saavat käyttää kaikki kyläläiset yleisiä sääntöjä ja siisteyttä noudattaen.

Ilman talkoita ja talkoohenkeä emme selviäisi, joten lämmin kiitos kaikille talkoissa ja yhteisessä tekemisessä mukana olleille!

Ravit järjestetään Juopulin raviradalla TervasTiima-viikon lopulla lauantaina 6.7. kello 13. Lippu on 5 euroa ja se sisältää käsiohjelman. Alle 16-vuotiaat pääsevät alueelle ilmaiseksi. Juopulin kyläyhdistys myy tapahtuman kioskilla suuhun pantavaa. Tervetuloa ravitunnelmaan!

Aurinkoista kesää kaikille!

Kiitokset Leikkisä sanaperintö -illasta

 

Kuva: Sanna Krook
Kuva: Sanna Krook

Suuret kiitokset kaikille Leikkisä sanaperintö -iltaan osallistuneille! Koolla oli ihmisiä ”parahiksi” (niinku Puro-Matin marijoja). Keskustelu oli polveilevaa, inspiroivaa ja antoi runsaasti lisäarvoa niin tutkimukselleni kuin Juopulin sanaperinnön tallentamisprosessille ylipäänsä.

Tilaisuuden alkuun setvimme nimityksiä vanhoille esineille, joita ystäväni Sanna Krook on pyynnöstäni kuvannut. Suurin osa esineistä on löytynyt Korpelan asuinrakennuksesta ja ulkorakennuksista silloin, kun lapsuudenperheeni asui vielä Juopulilla. Esineet ovat kulkeneet matkassamme sen jälkeen asunnosta toiseen, ovat olleet milloin esillä, milloin kätkettyinä varastolaatikoissa.

Kuvien avulla sain perehdytystä muun muassa saavin valmistamiseen, punnitsemiseen käsivaa’alla sekä siihen, mikä on päälärin ja pänikän ero. Jutustelun lomassa kuulin monta sattumusta juopulilaisen elämän varrelta aina 1940-luvulta asti. Oli puhe värikkäistä persoonista, joita silloin tuntui tapaavan useammin kuin nykyään. Vuosikymmenet ovat runsastuttaneet ulkoa ohjattua viihdetarjontaa, kyläpersoonien ”tarve” on huomaamatta kutistunut. Tätä nykyä töllöttimet tarjoavat helpon väylän ulos arjesta. Ohjelmien äärelle hakeutuminen ei vaadi suuria ponnisteluja, tuutti on auki yhdellä napinpainalluksella.  Ennen muinoin tarinoiden perässä kuljettiin kylille, naapuripirtteihin tai vastaanotettiin ovi vieraalle kulkijalle.

Sitä sietää tietysti miettiä, mikä osa arjestamme passivoi meitä pelkästään viihteen kuluttajiksi. Pohdinnan arvoista on myös se, missä määrin meillä itsellämme olisi tarinoita annettavaksi, jaettavaksi omaan yhteisöön. Olen liikutuksella seurannut nuorta väkeä, joka välittää internetissä omatekoista mediasisältöä toisten iloksi, järkytykseksi, vihastukseksi, viihdykkeeksi. Ilmiö vaikuttaa altistavan aina vain enemmän osallistujia liikkeelle, toimeliaimmat huomataan ja he saavat taidonnäytteistään nopeasti palautetta. Justimus-sukupolven tuotoksia saattaa epähuomiossa tulla tarkastelleeksi jonakin, mitä ne eivät yksistään ole. Ne saattavat näyttäytyä pikkukeikareiden loputtomana huomionnälkänä, julkeana itsetutkiskeluna, pöyhkeilynä, tunkeilevana ärsyttämisenä. Kolikon toinen puoli paljastaa kuitenkin, että siellä elävät tämän uuden ajan kylätarinat, maailman kylän tarinat, leikki, jota ihminen on aina tavoitellut leikin itsensä tähden.

Ilmiön myötä meillä on kasvamassa ihailtavan kriittinen ja aktiivinen mediasukupolvi, joka ei enää tyydy viihdemaailman ohjailtavaksi, vaan ryhtyy itse tuumasta toimeen. Nämä itseohjautuvat, osallistuvat nuoret heittävät ilmoille haasteen: Pistäkääpä paremmaksi! Siitähän kylätarinoiden kertomisessakin oli pitkälti kyse, haastamisesta hyvään juttuun, parempaan juttuun, vieläkin parempaan juttuun.

Kylätarinat ovat taas uudelleen muodissa. Kaipaamme viihteen tuottajiksi ihmisiä, jotka tulevat lähelle. Ihmisiä, jotka näyttävät olevan ihmeen sinut sen tosiasian kanssa, että eivät tiedä ja osaa täydellisesti. Ja silti yrittävät, yrittävät toistuvasti, antavat itsellensä armon mokatessaankin ja juuri silloin. Heidän ansiostaan me saamme joskus kokea tunteita, joita ammattivoimin toteutettu viihde ei onnistu tuottamaan.

Leikkisä sanaperintö –illassa meitä puhututti myös korjaamisperinteen kuihtuminen. Keskustelussa myönsin, että elän sukupolvea, joka vain harvoin ryhtyy korjaamaan. Tai jolla edes olisi taitoa korjata. Onneksi olen saanut useasti läheltä seurata, miten rikkimenneestä esineestä tulee taas käyttökelpoinen oman isäni käsissä. Ehjätäänpä se, on isä tavannut todeta. Juopuliltako sekin asenne on peruja sitten. Ja ajalta, jolloin kaikki vähä materiaali osattiin hyödyntää viimeiseen laudankappaleeseen asti. Leikkisä sanaperintö –illassa kuulin muun muassa, millä konstilla peltipala pelasti poikkimenneet sukset. Korjauspeltiä sai yleensä vain elintarvikepurkeista, ei sitä juuri muuten ollut käytettävissä.

Ehdotin, että korjaustaitoiset voisivat ryhtyä pitämään kylätalolla korjauskerhoa, johon voisivat tällaiset meikäläiset mennä harjaantumaan, suoriutumaan kunnialla pienistä ekoteoista.

Puran Leikkisä sanaperintö –illan aikana kasattua aineistoa pikkuhiljaa. Tavoitteena on, että juttuja voi lukea näiltä sivuilta erilaisissa muodoissa ajan kuluessa.

Valokuvausretki suolle

 

Tänä vuonna kevät on ollut hämmästyttävän nopea. Kesän odotteluun ei tarvinnut pitkästyä, se tuli ennen kuin ehdimme siitä edes haaveksua. Koululaiset ovat päässeet kesälomalle valmiiksi katettuun maisemaan, marjat valmistuvat etuajassa, puut kukkivat vimmatusti. Maa on täyteläisimmillään tänä vuonna kenties jo kesäkuussa. Satoa voidaan odotella reilummalti (jos yöpakkaset eivät yllätä!).

Kevään aikana olen saanut kunnian olla muotokuvauskohteena Sannalle, valokuvausta opiskelevalle ystävälleni. Opiskelutehtävänään Sannan tuli laatia muotokuvasarja, joka sisältää otoksia viidestä eri miljööstä. Sanna pyysi minua miettimään, missä ympäristössä haluaisin tulla kuvatuksi. Minulle oli selvää, että yksi kuvausmiljöömme olisi Juopulilla. Olin kertonut Sannalle Juopulista jonkin verran etukäteen. Hän ei ollut aiemmin vieraillut siellä. Me toivoimme, että tupasvilla kukkisi.

Eräänä aurinkoisena keskiviikkoiltana läksimme kuvausretkelle. Ilta oli huomattavan lämmin, erikoinen toukokuun sää. Kun Perkkiön kohdalla vanha männikkö loppui ja puiden lomasta aukeni Juopulinjärvi, Sanna totesi, että nyt ei olla kyllä Oulussa, ollaan ihan jossain muualla. Peltosarkoja reunusti Myllyojan varren pajukko, järven sinisyys loisti taustalla. Matka jatkui. Pellot ja metsät vuorottelivat keskenään. Juopuli näyttäytyi eksoottisena keitaana ulkopuolelta tulleelle.

Perillä oli kaikki niin kuin ennenkin, minulle. Käki kukkui Mertamaan nokan kuusikosta. Sitä olin kuunnellut kesäillat kotimme pihapiirissä, laskenut ”kukkuja” lapsen huolettomuudella, kaikkia niitä jäljellä olevia elinvuosia.

Vaihdoin kengät, jätimme auton tienvarteen. Hiekkapolulla tuli vastaan mökkiläisiä Peltosaaresta, tervehdimme, vaihdoimme muutaman sanan. Kuusi tuoksui, ilma lepäsi kuin lämmin käsi päälakea vasten, silitteli, tuulahteli, tuhahteli joitakin hyttysiä paljaiden säärien ympärille.

Sanna oli pakannut matkaan korillisen eväitä, teetä ja pähkinöitä. Laskimme korin mättäikköön, se odottaisi meitä suoretken ajan. Suolle päästäkseen piti hypätä yli vetisen ojan. Siltapuita ei enää löytynyt. Jos olisi ollut järkevä, olisi puikannut suolle Korpelan vanhan rantasaunan takaa, helpompaa reittiä. Nyt piti suojata huolellisesti kamera, varmistaa, ettei se loikatessa tippuisi ojaan. Autoimme toisiamme kädestä.

Silmäkeranta kylpi auringossa. Valokuvaaja oli ihmetyksen vallassa. Tupasvilla kukki. Hilla kukki. Suopursu aloitteli kukintaansa. Suokukan vaaleanpunainen kello helisi hentona tuulessa. Karpaloita siellä täällä pakkasen jäljiltä, kuin pisaroita, ne maistuivat hyvin suuhun. Riisuin saappaat, varvut pistelivät, kosteikoissa suo kylmäsi jalkapohjaa.

Valokuvaaja työssään
Valokuvaaja työssään

Kuovi oli äänessä. Isälle kevät oli aina tullut silloin, kun hän oli kuullut kuovin ensimmäistä kertaa. Se oli alkavan kesän tuhti äänimerkki.

Mäkäräiset hämäsivät. Ne antoivat meidän puuhastella alkuun aivan rauhassa. Sitten ne iskivät parvina, purivat nilkkaan, kaulaan, kämmenselkään. Joihinkin kuviin niitä tallentui lentoreitillään useita. Ne näyttivät jättimäisiltä, suuremmilta kuin koskaan aikaisemmin. Sivelimme iholle hyttysvoidetta, mutta sillä ei ollut toivotunkaltaista vaikutusta.

Alkoi tuntua myöhäiseltä. Olimme kuitenkin hyvin yllättyneitä, kun koriin jääneen puhelimen kello paljasti meidän viettäneen suolla kaksi tuntia!

Eväät päätimme syödä turvallisesti autossa, mäkäräisten olemassaolo oli nyt viimein tunnustettava. Istuimme tuulilasin taakse ihailemaan vähitellen punertuvaa auringonlaskua. Puremakohdissa jyskytti, alkoi tulla turvotusta, kutinaa. Nauratti silti, istua nyt sillä tavalla, irti arjesta, kevään ja kesän epämääräisessä risteyskohdassa, saada taas rintaan jotakin, mistä jo luuli luopuneensa.

Kaupunkiin palasimme vasta puolilta öin.

Retkestämme syntyi tunnelmallinen kuvasarja, josta tässä esillä pari otosta. Sain hetkeni maan yltäkylläisessä, sanomattomassa kauneudessa ja eheydessä. Sellaisessa tapahtumassa voi pienen silmänräpäyksen kokea olevansa oikeiden vastausten äärellä.

Kevättervehdys

Kevät on jo pitkällä ja muuttolintujakin on jo saapunut kotikylällemme. Vuosi on lähtenyt Juopulilla käyntiin toimeliaasti, ja uusia tapahtumia on jälleen luvassa.

Sunnuntaina 24. maaliskuuta kylätalolla järjestetty vuosikokous keräsi mukavasti osanottajia. Kyläyhdistyksen hallituksessa tapahtui hieman muutoksia. Uuden hallituksen jäsenten nimet ja yhteystiedot löytyvät täältä. Lämmin kiitos teille kaikille vuosikokoukseen osallistuneille!

Juopulin kyläyhdistyksen, Hiltukylän kyläyhdistyksen ja Oppia perinteistä -hankkeen yhteistyönä järjestämä Perinnehiihtotapahtuma sattui ilmojen suhteen juuri oikeaan aikaan. Viikkoa myöhemmin ei olisi enää ollut niin mahtava sää kuin lauantaina 6. huhtikuuta oli. Tapahtuma onnistui kaiken kaikkiaan hyvin, ja kävijöitä tapahtumassa oli arviolta 300 – 400.

04

Monipuolisen perinnehiihtotapahtumamme seuratuin henkilö oli ilman muuta Juha Mieto, joka kehui kovasti kyläämme ihaillen kylämme vireyttä ja kauneutta.

– Teillä on erittäin hieno kylä täällä. Täällä jotka asuu, niin saatte olla kiitollisia. Tämä on rauhallista ja vireänolosta seutua, Juha sanoo juopulilaisille.
– Nämä on kuule parhaimpia tunnelmia tälläset, kun mennään vähän pienempähän pitäjähän. Sitten varsinkin kun tullaan tänne sivukylille, niin näissä on sellainen yhteishenki. Ittelle tulee sellanen hyvänolon tunne ja nauttii siitä ja ajattelloo, että kun tällaasia henkiä ruvettais elvyttämään, niin tulis sitä yhteellisyyttä ja ennen kaikkea sellaanen ajatus, että huomenna päivä on uusi ja ei oo liian hektistä, Juha jutteli.
– Erittäin hyvilläni olin siitä, että porukkaa oli ja täällä on hyvä henki. Nämä kaikki pienet juperot, joit tuolla pyörii, niin niille varmana jää hyvä mieli ja ne muisteloo tätä tapahtumaa. Nämä on tärkeitä tapahtumia myös näille jäläkipolville. Kiitos koko kylälle ja kaikille, Juha Mieto kiitteli tapahtuman päätteeksi tapahtuman järjestäjiä.

Oppia perinteistä -hankkeen projektipäällikkö Sari Koopman kertoi jälkeenpäin, että Miedon Juhalle oli jäänyt erityisen lämmin ja hyvä mieli juuri meidän tapahtumastamme.

Lämmin kiitos teille kaikille perinnehiihtotapahtumassamme mukana olleille vieraille ja kilpailijoille ja tapahtuman mahdolliseksi tehneille upeille talkooihmisille, yhteistyökumppaneille ja tukijoille sekä mahtavalle puusuksiporukalle ja loistavalle Juha Miedolle ja Pekka Perätalolle! Ilman teitä tämä hieno tapahtuma ei olisi ollut mahdollista. Kiitos!

Kehitettävää ja parannettavaa sekä uusia ideoita jäi tuleviinkin tapahtumiin, mutta perinnehiihtotapahtumasta jäi meille kaikille aurinkoinen mieli. Yhteistyössä on voimaa.