Hiljaisuusmatkailua

 

Tiainen1

Heinäkuun alkupuolella pääsin Ivalossa asuvan ystäväni kutsumana mökkeilemään Inarijärven rannalle. Mökkipaikka, vanha lapintalo, sijaitsi erämaatilalla Tiaisniemen kärjessä, Kessin kairan laidalla. Nellimistä matkaa tilalle kertyi tietä pitkin viitisentoista kilometriä. Tie tilalle oli tehty vastikään, aiemmin paikalle oli kuljettu veneellä tai metsäpolkuja pitkin. Autioitunut tila oli siirtynyt Inarin kunnan omistukseen vuonna 1975. Talossa asunut yksinäinen mies oli hukkunut Inarille, eikä perijöitä ollut.

Tiaisniemen tilan ympäristö oli syrjäinen, yksinäinen ja hiljainen. Lapintalojen paikat valittiin entisinä aikoina hyvien kala- ja laidunmaiden mukaan. Naapurit jäivät kauaksi.

Tiainen3
Naapureita ei nytkään näkynyt, alue oli säilynyt ennallaan kaikki vuosikymmenet. Porot laidunsivat rantaniityllä, säikkyivät pois, kun pihaan saapui matkalaisia. Tilaan kuului muutamia harmaaksi käyneitä rakennuksia; sauna, vaja, ulkohuusi ja päärakennus, jossa oli nukkumapaikat usealle. Vintissä oli kesähuone, jossa unta piti houkutella rankisen alla, sääskiltä turvassa.

 

Erämaamatkailu ei varmastikaan ole helpoin lomailun laji. Maisema osaa olla armoton ja ihminen käy pieneksi sen edessä. Yksi vaivainen vilkaisu ympäristöön, tuollainen silmänurkasta toiseen ulottuva panoraamaotos, ja tiedät, että et tule pääsemään helpolla. Teknistynyt arki typistyy etäiseksi muistoksi, alat suunnitella lähitulevaisuutesi hetkiä ruumiillisen työn näkökulmasta, kuinka kantaisit vedet saunalle ja pirttiin, lämmittäisit saunan, että saisit lämmintä pesuvettä. Pohdiskelet, vieläkö tässä ehtisi ennen yötä katselemaan, löytyisikö korpihillaa. Jättäisikö uistattelun tuonnemmaksi? Sytyttäisikö tulet nuotiopaikalle, vai jaksaisiko tuota vielä tovin odotella syömäpuolta?

Tiainen4

 

Tiainen5Ilman mukavuuksia eläminen pysäyttää kohtuuteen. Inarijärven mökille oli asennettu aurinkopaneelit ja pieni tuulivoimala. Akku latautui ja pirttiin saatiin tarvittaessa kattovalo. Muusta sähkönkäytöstä ei voinut haaveilla. Puhelimen kuuluvuuskin oli niin ja näin, tuurissaan, usein se hyppäsi Venäjän verkkoon, eikä siihen saanut virtaa, jos akku loppui. Omavaraisuuden kokemus energiansaannissa on hätkähdyttävän hyödyllinen meille, joille vesi tulee hanasta mitenkään kummemmin takomatta, lämpö kulkee pattereissa ja valot kytkeytyvät päälle napsautuksella. Kun tuottavuus ja kulutus ovat näkyvässä suhteessa toisiinsa, on energian hyödyntäminen tehokkaampaa ja käyttötottumuksista alkaa tulla kohtuullisempia. Sitä tulee säästäneeksi, esimerkiksi astioita: Sen verran tiskaat kuppeja saunalla, mitä käytät. Sen verran enemmän työtä, mitä enemmän kulutat.

Tiainen6Tiainen2

 

 

 

 

 

 

1980-luvulla meidän taloudessamme ei ollut sisävessaa tai suihkua. Korpelassa juostiin navetan päätyyn paskamakkiin, kun hätä tuli. Talvella sai sentään yöpissat tehdä ämpäriin. Pesulla käytiin saunalla, kerran viikossa. Muistan miten hävetti kutsua kavereita kylään, kun huusholli oli niin alkeellinen. Kaikki oli kuitenkin ihmeen hyvin niinä hetkinä, kun istui kesäpäivänä huusin reiällä, lueskeli omassa rauhassa säävaihteluiden kopristamia akuankkoja, tuuli heitteli ovea selälleen, niitty hulmusi portaiden päässä.

Sieltäkö sitten on peräisin tuo kaipuu primitiivisten luonnonolojen äärelle, lapsuudesta, ajoittainen pakkoryntäys keskelle ei-mitään?

Erämaakäsityksemme ja mielikuvamme luonnon keskellä elämisestä ovat puheissa ja tarinoissa usein romanttis-nostalgisia. Kun joudumme tai pääsemme villiin luontoon, tiedämme jo valmiiksi, että tuo tapahtuma on varsinaisen elämämme keskellä vain tilapäinen näyttämö, olemme siellä käväisemässä. Siksi se tuntuu niin hyvältä ja virkistävältä, jopa pyhältä.

Nykyajan ihmisellä on mahdollisuus valita, missä elämänsä kohdassa se erämaahan menee, kytjöttämään ilman uudenaikaisia vempeleitä (eikä se silloinkaan puhelinta jätä). Silloin kun minun äitini päivätyönä oli hoitaa meitä kolmea pientä lasta talossa, jossa ei ollut pesutiloja ja vessaa, oli usko varmasti yhtä mittaa koetuksella. Samaa jatkui päivästä toiseen, eikä pakoreittiä mihinkään ollut. Saati sitten niinä aikoina, kun tämän päivän arkea helpottavista vempeleistä ei osattu edes haaveilla.

Mitä erämaa sitten merkitsee nykyihmiselle, mitä tuollainen hiljaisuusmatkailu pitää sisällään? Luonnon läheisyyden kokeminen on tärkeää monelle. Metsä tarjoaa mieluisan poissaolonhetken arjesta. Tai toisinpäin: Hetki erämaassa palauttaa ihmisen arkeen, siihen ”todelliseen”, perinteiseen ja perinpohjaiseen, jossa kaikki ei ole noin vain saatavilla. Erämaassa päivät kuluvat yllättävän nopeasti erilaisten touhujen äärellä. Lämmitetään saunaa, luetaan, kalastellaan, marjastetaan. Erämaasta etsitään poistumistietä hälystä, täydellistä hiljaisuutta, joka antaisi tilaisuuden olla itsekseen.

Laura Ingalls Wilderin kertomuksessa kuvaillaan suuren preerian hiljaisuutta: Tuuli lauloi matalaa, kahisevaa laulua ruohikossa. Heinäsirkkojen siritys kohosi väristen joka puolelta rannatonta preeriaa. Pikkujoen notkossa kasvavat puut suhisivat heikosti. Ja nämä äänet muodostivat yhdessä suuren, lämpimän, onnellisen hiljaisuuden. (suom. S. S. Taula, Pieni talo preerialla, 9. painos 1957, 54-55.)

Inarijärven mökkiretkellä pysähdyin useasti etsimään määritelmää hiljaisuudelle. Se muodostui milloin nuotion kuohunasta, kun liekki jäi kiertämään oksankoloon, milloin veden aaltojen hankautumisesta rantakivikkoon, lasten leikkien äänistä pihan toiselta laidalta. Ihmishahmot eri puolilla pihaa kuuluivat hiljaisuuden kehään, katse etsi kiintopisteitä saarista. Heinien kaareutuvat varret, rantakoivikoiden lepatus, kissankellot, valkoapila, siankärsämö, mustikka ja kultapiisku, toisiaan vasten tuulessa.

Keho oppi myötäilemään polveilevaa pihamaata. Kompastelu hankalassa maastossa kiinnosti lasta, hän halusi kerta toisensa jälkeen juosta kivikkoisen polun saunalle, vaikka heti ensimmäisenä päivänä loukkasi kämmensylinsä ja tarvittiin laastaria. Polvi alkoi muutaman harjoituskerran jälkeen nousta oikeassa kohdassa, muistaa, missä kivi oli liukas, missä terävä, missä pyöreäksi hioutunut pinta saattoi lipsauttaa jalkaterän virheasentoon. Leikkikalut löytyivät luonnosta. Pieni käsi rappasi maata, teki kivistä ja oksista muodostelmia, siveli kepillä kuvioita vedenpintaan.

Tiainen7

 

Inarijärven matkailuvaltti on häkellyttävän puhdas vesi, jota voi juoda suoraan järvestä.

Mitä voisikaan olla hiljaisuusmatkailu Juopulilla? Mahdollisuuksia hiljaisuusmatkailulle voisivat tarjota erämaamökit, joita saisi vuokrata ja joille kuljettaisiin patikoiden, pitkospuut, lintutornit, järjestetyt suoretket. Mikseipä kylätalon pihaan voisi pientä käyttömaksua vastaan pysäköidä vaikkapa asuntoautolla ja tehdä siitä pyöräretkiä lähimaastoon.

Hiljaisuusmatkailun pääasiallinen viesti on varmastikin se, ettei tarvitse lähteä kauas matkalle saadakseen toivomansa välimatkan tavanomaiseen arkeen.

Olen aina ollut vähän huono matkustaja. Minulla tulee helposti koti-ikävä. Olen päättänyt, että matkustaminen ei ole ihmisen perustarve, eikä sivistyksen edellytys. Tiedän ihmisiä, jotka ajattelevat, että kesäloman voi aivan yhtä hyvin viettää pesemällä mattoja ja ikkunoita, käymällä marjassa ja kalassa. Ja jos he jonnekin lähtevät, hakeutuvat he mieluusti ulos tiiviisti rakennetuista ympäristöistä, ulos niistä rakenteista, joissa he näkevät ihmisen tilan ja luontaiset toimintamahdollisuudet ahtaina ja rajattuina. He eivät kaipaa ohjelmatoimistoa suunnittelemaan päivärytmiään. Heitä voisi pitää hiljaisuusmatkailijoina.

Matkustaminen on yksi niistä asioista, joihin emme pääse käsiksi tasa-arvoisesti. Joillekin matkustaminen missä tahansa maailman kolkassa on jo lähes arkipäivää, toiset eivät koskaan lähde kotimökistään tai -lähiöstään kauemmaksi. Kun lapset lomien jälkeen jakavat perheidensä lomamuistoja, on joukossa aina myös niitä, jotka ovat syystä tai toisesta viettäneet koko lomansa kotioloissa. Omat lapseni eivät ole käyneet muutamaa Ruotsin ja Norjan viikonloppureissua pidemmällä. Olen ajatellut, että jospa pystyn tarjoamaan heille etelänmatkakokemuksen jossakin vaiheessa, kun ovat isompia. Uskon, että lähimatkailu ja luontomatkailu lähimaastossa tarjoavat tarvittavan etäisyyden arjesta silloin tällöin. Muun maailman kanssa voi päästä juttusille myös vaikkapa kirjallisuuden, musiikin tai elokuvien avulla. Se yksinään, että valitsee matkustamattomuuden tai joutuu esimerkiksi vähävaraisuuden vuoksi olemaan matkustamatta, ei jätä kulttuurityhjiöön. Globaalius ja kulttuurien moninaisuus ovat alituiseen läsnä syvästi ja laajalle verkottuneessa maailmanyhteisössämme. Pitäisin siis tärkeänä, ettemme rinnastaisi matkustamattomuutta suvaitsemattomuuteen tai nurkkakuntaisuuteen. Lapsi saa mallin kulttuurien kohtaamiseen kotoa, siinä pelissä ei paina matkustuskohteiden määrä.

Varhaisimpia matkustusmuistojani on lapsuudenperheeni matka Kyprokselle vuonna 1988. Olin silloin kahdeksanvuotias. Äiti oli voittanut lomamatkan Nuijamiesten lavan tanssikisassa. Minä itkin, kun kuulin, että nyt tulisi lähtö. Surin kauheasti etukäteen sitä, miten kova koti-ikävä siellä sitten olisi, ikävä kissaa ja koiraa, omaa pihaa ja koulukavereita. Juopulin koululla luokkakuvauskin osui juuri tuolle ajankohdalle, minä en pääsisi kuvaan, olisin poissa, poissa koko siitä todellisuudesta, jossa normaalisti elin! Ajatus matkasta tukahdutti pienen, kotioloihin tykästyneen tytön maailman.

Ennen lähtöä minulle leikattiin asiaankuuluva kesätukka. Sitten ykskaks astuin lentokoneesta ulos kelmeänkeltaiseen Välimeren valoon ja katsoin, että varjo on tosi lyhyt. Hämmennyksissäni kaivelin nenäliinan nöyhtää anorakin taskuista, merituuli sivalteli poskia. Ajattelin luokkakavereita, jotka istuivat sillä välin tärkättyinä luokkakuvassa joka iikka, harmitti hirveästi. Perillä isä oli mielellään hotellihuoneessa ja valitti, että ”ei ole tämä kuumuus mistään kotoisin”. Öisin oli viileämpää. Silloin isä nauroi alakerran ravintolassa ja opetti tarjoilijoita kiroilemaan suomeksi. Kaikille meille ostettiin merimieslakit. Toinen veljistä sai Bolognesesta vatsataudin. Äiti pyykkäsi housuja palasaippualla ja komensi, että ”hanavettä ei ipanat saa juoda”. Hotellin pihassa vaelsi kulkukissoja, takkuisia, silmäpuolia poikasia piileskeli pensaikon suojissa. Kissat maukuivat parvekkeiden alla, olivat vailla ruokaa. Yhden häntä oli karvaton ja vereslihalla, se säälitti. Välillä minusta tuntui, kuin olisin ollut jotenkin vieras itselleni, olin rohkea ja toisenlainen. Hyppäsin hotellin uima-altaan veteen ponnahduslaudalta ja ajattelin, että se oli ihan kuin jostakin mainoksesta, kuvittelin hyppääväni vartalo kaarella ja kädet kauniisti pään jatkeena. Isä otti hypystäni valokuvan, jota en koskaan ehtinyt nähdä, sillä kamera varastettiin myöhemmin kauppakärryistä. Kotiinlähtöpäivänä isä unohti merimieslakkinsa hotellin aulaan. Kadulla kolisivat puiset rattaat, joita vetivät komeat hevoset, korkein askelin ja yhtä valkoisina kuin vuoriston kalkitut talot.

Tulipa käytyä, taisin tuumata jälkeenpäin. Samppa oli hoitanut koiran hyvin, se oli pentukoira ja kasvanut kauheasti sillä aikaa, kun me olimme poissa. Kissa oli ollut Tyyne-mummon luona rivitalolla, se maukaisi raukeasti, kun näki meidät, oli elänyt herroiksi, sen näki naamasta. Matkasta jäi elävät muistot, vaikka kuvia ei saatukaan. Toista ulkomaanmatkaa meidän lapsuudenperheellä ei tehty. Sittemmin matkustelin ulkomailla itsekseni, asuinkin jonkin aikaa, mutta metsäläisyys tunki väkisin läpi, piti päästä takaisin.

Hiljaisuusmatkailu on vaihtoehto. Ja kotipuolessa viihtymisestäkin voisi tehdä hyväksytympää. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan silloin, kun moni paikka lähimaastossakin on tutkimatta, moni kasvi ja lintu tunnistamatta, moni lähiyhteisön ihminen kohtaamatta. Oman asuinalueen historia on niin ikään monelle tuntematon saareke. Tulisiko meistä parempia tuttuja muiden kulttuurien kanssa, kun ensin ottaisimme selvää, mistä itse olemme kotoisin?

Mainokset