Joulukuu – Maa on niin kaunis

Kuusi on nostettu sisään aamulla, sille raivattiin tila maantien puoleisen ikkunan edestä. Oksanpäät notkuvat, metalliklipseissä ohuet valkoiset kynttilät ovat palaneet puoliväliin, niiden kovertuneelta laelta kasvaa tiukkaan punottu, käpristynyt sydänlanka. Liekki pysyttelee tasaisena, ei savuta.

Ja tyttö, seitsemänvuotias. Hän laulaa, vastasaunotut poskenummut, huulillaan ilosanoma: Maa on niin kaunis.

Sydämessään jo tieto, pieni otaksunta siitä, millä tavalla asiat voisivat hetkessä muuttua, jos levottomuus roihahtaisi kesken kaiken.

Pirtin pöytä on siirretty keskilattialle. Mummo pilkkoi sianpään kirveellä pirtin uunin edessä, puupölkyn päällä, otti hyytelöaineen aivoista. Sisäelimistä ja teurasjätteestä silputtu taikinamassa kaadettiin pilkkumiin. Syltty hyytyi yön aikana kylmäkomerossa.  

Kylään tullut suku odottaa kutsua aterialle. Rieska, kinkku, laatikot, joulutortut, nisupossuja. Valmis syltty viipaloituna tarjoiluastialla.

Tyttö, olkihimmelinsä alla, tuossa yhtä aikaa jäntevässä ja hauraassa varressaan, antaa laulun soida loppuun, niiaa, siirtyy kartanon puoleiselle ikkunalle: joko, joko. Silmät poimivat kellarin viereltä ison, huurteisen koivun, eivät erityisesti pane merkille sitä, että on kirkas ilta.

Kuun nisät valuvat maitoa hangille, pellot loistavat navetan takaa. Aattoillan valo harjaa tähdet himmeiksi. Pakkanen paukahtelee nurkissa.

Jo raotetaan ovea, sieltä kumarrellen saapuu kirjavaan vasikannahkatakkiin verhoutunut joulu-ukko, pahvinaamari kasvoillaan, pumpuliparta ja pumpulikulmat. Ukolle tarjotaan tuolia, autetaan istumaan. Vinkkeli napauttelee lattiaa, rytmi ontuu.

Tyttö nostetaan polvelle, ei uskaltaisi viipyä siinä kauan. Vasikannahka tuntuu elävältä paljasta käsivartta varten, karva kutittaa. Housujen karhealle sarkakankaalle laskostuu tytön ruudullisen leningin helma.

Tyttö laskeutuu lattialle vaivihkaa, suku nauraa ukon jutulle, kukaan ei katso, kuinka hän, pitkin askelin, kiirehtii pöydän taakse.

Paketista kuoriutuu muovinen klarinetti. Hän piirtäisi siitä kuvan opettajalle loman jälkeen. Pienet sormet taittelevat lahjapaperin, siirtävät syrjään.

Ja kuinka hän nukkumaan mennessään esittää toiveen, tekee vetosolmuja unesta uneen,

että pysyisi tuossa kuvassaan, tämän hetken,

lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden, kaikki kaukaiset vuodet, jotka tulisivat. Kulkisi niiden läpi, kuin ohutta spiraalia muodostuisi hänen jäljistään hangelle, säilyttäisi näköyhteyden,

pysyisi tuossa kuvassaan.

Mainokset