Suuret kiitokset kaikille Leikkisä sanaperintö -iltaan osallistuneille! Koolla oli ihmisiä ”parahiksi” (niinku Puro-Matin marijoja). Keskustelu oli polveilevaa, inspiroivaa ja antoi runsaasti lisäarvoa niin tutkimukselleni kuin Juopulin sanaperinnön tallentamisprosessille ylipäänsä.

Tilaisuuden alkuun setvimme nimityksiä vanhoille esineille, joita ystäväni Sanna Krook on pyynnöstäni kuvannut. Suurin osa esineistä on löytynyt Korpelan asuinrakennuksesta ja ulkorakennuksista silloin, kun lapsuudenperheeni asui vielä Juopulilla. Esineet ovat kulkeneet matkassamme sen jälkeen asunnosta toiseen, ovat olleet milloin esillä, milloin kätkettyinä varastolaatikoissa.

Kuvien avulla sain perehdytystä muun muassa saavin valmistamiseen, punnitsemiseen käsivaa’alla sekä siihen, mikä on päälärin ja pänikän ero. Jutustelun lomassa kuulin monta sattumusta juopulilaisen elämän varrelta aina 1940-luvulta asti. Oli puhe värikkäistä persoonista, joita silloin tuntui tapaavan useammin kuin nykyään. Vuosikymmenet ovat runsastuttaneet ulkoa ohjattua viihdetarjontaa, kyläpersoonien ”tarve” on huomaamatta kutistunut. Tätä nykyä töllöttimet tarjoavat helpon väylän ulos arjesta. Ohjelmien äärelle hakeutuminen ei vaadi suuria ponnisteluja, tuutti on auki yhdellä napinpainalluksella.  Ennen muinoin tarinoiden perässä kuljettiin kylille, naapuripirtteihin tai vastaanotettiin ovi vieraalle kulkijalle.

Sitä sietää tietysti miettiä, mikä osa arjestamme passivoi meitä pelkästään viihteen kuluttajiksi. Pohdinnan arvoista on myös se, missä määrin meillä itsellämme olisi tarinoita annettavaksi, jaettavaksi omaan yhteisöön. Olen liikutuksella seurannut nuorta väkeä, joka välittää internetissä omatekoista mediasisältöä toisten iloksi, järkytykseksi, vihastukseksi, viihdykkeeksi. Ilmiö vaikuttaa altistavan aina vain enemmän osallistujia liikkeelle, toimeliaimmat huomataan ja he saavat taidonnäytteistään nopeasti palautetta. Justimus-sukupolven tuotoksia saattaa epähuomiossa tulla tarkastelleeksi jonakin, mitä ne eivät yksistään ole. Ne saattavat näyttäytyä pikkukeikareiden loputtomana huomionnälkänä, julkeana itsetutkiskeluna, pöyhkeilynä, tunkeilevana ärsyttämisenä. Kolikon toinen puoli paljastaa kuitenkin, että siellä elävät tämän uuden ajan kylätarinat, maailman kylän tarinat, leikki, jota ihminen on aina tavoitellut leikin itsensä tähden.

Ilmiön myötä meillä on kasvamassa ihailtavan kriittinen ja aktiivinen mediasukupolvi, joka ei enää tyydy viihdemaailman ohjailtavaksi, vaan ryhtyy itse tuumasta toimeen. Nämä itseohjautuvat, osallistuvat nuoret heittävät ilmoille haasteen: Pistäkääpä paremmaksi! Siitähän kylätarinoiden kertomisessakin oli pitkälti kyse, haastamisesta hyvään juttuun, parempaan juttuun, vieläkin parempaan juttuun.

Kylätarinat ovat taas uudelleen muodissa. Kaipaamme viihteen tuottajiksi ihmisiä, jotka tulevat lähelle. Ihmisiä, jotka näyttävät olevan ihmeen sinut sen tosiasian kanssa, että eivät tiedä ja osaa täydellisesti. Ja silti yrittävät, yrittävät toistuvasti, antavat itsellensä armon mokatessaankin ja juuri silloin. Heidän ansiostaan me saamme joskus kokea tunteita, joita ammattivoimin toteutettu viihde ei onnistu tuottamaan.

Leikkisä sanaperintö –illassa meitä puhututti myös korjaamisperinteen kuihtuminen. Keskustelussa myönsin, että elän sukupolvea, joka vain harvoin ryhtyy korjaamaan. Tai jolla edes olisi taitoa korjata. Onneksi olen saanut useasti läheltä seurata, miten rikkimenneestä esineestä tulee taas käyttökelpoinen oman isäni käsissä. Ehjätäänpä se, on isä tavannut todeta. Juopuliltako sekin asenne on peruja sitten. Ja ajalta, jolloin kaikki vähä materiaali osattiin hyödyntää viimeiseen laudankappaleeseen asti. Leikkisä sanaperintö –illassa kuulin muun muassa, millä konstilla peltipala pelasti poikkimenneet sukset. Korjauspeltiä sai yleensä vain elintarvikepurkeista, ei sitä juuri muuten ollut käytettävissä.

Ehdotin, että korjaustaitoiset voisivat ryhtyä pitämään kylätalolla korjauskerhoa, johon voisivat tällaiset meikäläiset mennä harjaantumaan, suoriutumaan kunnialla pienistä ekoteoista.

Puran Leikkisä sanaperintö –illan aikana kasattua aineistoa pikkuhiljaa. Tavoitteena on, että juttuja voi lukea näiltä sivuilta erilaisissa muodoissa ajan kuluessa.