Keskipäivän luminäkymä kaupungissa. Arvatenkin Juopulilla lunta on myös. Tällä kelillä saa postikorttikuvat. Kosteana laskeutuneesta lumesta on pikkupakkanen tehnyt keveää, alkutalven haurasta pumpulipöperöä oksille.

Aurinko on ylhäällä vielä parisen tuntia, alkaa painua näkyviltä ennen kolmea iltapäivällä.

Joka vuosi ensimmäinen runsas, maahan jäävä pakkaslumi yllättää valollaan ja valkeudellaan. Verhot kun saa auki yöllisen lumisateen jälkeen, voi aivan äimänä töllistellä, että tällaistako se oli, näin kirkasta, puhdasta ja toiveikkuutta herättelevää.

Eilisen Hesari (23.11.) uutisoi, että lumesta on tulossa harvinaista. Pääkaupunkiseudulla pysyvän talven tulo voi siirtyä pitkästi tammikuun puolelle. Oulun seudullakin pitkät talvet ovat harventuneet. Nämäkin lumet kuulemma sulavat vielä pois ennen tosi talven tuloa.

Nautiskellaan nyt, kun tätä näkymää riittää!

 

 

Aatoksen paloa ja sydämen valoa -kiertueen artistit tiesin ennakkoon huonosti. Tuotantohistorian tuntemus oli muutaman radiossa soitetun kappaleen varassa. Takalon osasin sijoittaa Haukiputaalle, Elorannan muistin tehneen Louhelan Akille joskus laulun tai kaksi. Joku töissä mainitsi Elorannan oululaistaustasta.

Kun ajelin perjantai-iltana Juopulin kylätalolle, tie oli musta ja kostea, ilman lämpötila plussanpuolella. Vimparintien risteyksessä paloi ulkotuli merkkinä tapahtumapaikasta, ensimmäisenä tervetuliaislauseena. Piha oli täynnä autoja, lisää ulkotulia. Pimeyden puristavassa kourassa kylätalo hehkui lämpöä ja kotoisuutta. Kiittelin kiertueen alulle sysääjää mielessäni: Tämä on juuri oikea vuodenaika järjestää iltatapahtuma. Juuri tässä hetkessä ihminen tarvitsee kynttilänliekkiä enemmän kuin milloinkaan, valaisimia, jotka syttyvät kuin pienet majakat huoneennurkkiin. Juuri tämä vuodenaika on se, jolloin kodintekeminen tuntuu tärkeältä ja juuri tässä hetkessä kodin väri on vaimeankeltainen kajo. Tänään tarvitaan myös ihmisiä lähelle, tarvitaan paikka, jossa ollaan yhdessä, yhteinen asia, jota vartioida.

Olen ymmärtänyt, että Los Angeles on minulle lähempänä ideaa kodista kuin mikään muu kaupunki maailmassa. Sanat ovat säveltäjä-kapellimestari Esa-Pekka Salosen. Lainaus on viime lauantain (9.11.) Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta Esa-Pekka Salosen haastattelusta. Olen ymmärtänyt. Kodin idea näyttäytyy toteamuksessa annettuna ymmärryksenä, jonkinlaisena hyväksyntänä aika ajoin kohtuuttomalta tuntuvan maailman edessä. Kulttuurimaantieteilijä Pauli Tapani Karjalaisen mukaan kotiutuminen on kimppu intiimejä ympäristösuhteita. Kotiutuminen on mielellisyyttä ja tunnetta, kehon suhdetta aikaan ja ympäristöön. Kotiutua voi myös ohimeneviin hetkiin, yhteisöllisyyden kokemuksiin, tiloihin, jotka hetkellisesti parantavat, antavat lyhyen armahduksen ihmisenä olemisen tiellä.

Joskus keskellä pimeintä, lumetonta ja lohduttominta marraskuuta saattaa tavanomaiseksi läpikuluksi tarkoitettu ilta kohota arkisen elämismaailman keskipisteeksi, tulla oudolla tavalla kotoisaksi ja jälkeenpäin muistettavaksi. Niinkin voi käydä, joskus marraskuussa, että saa itselle enemmän kuin oli osannut toivoa tai olla vailla.

Aatoksen paloa ja sydämen valoa -kiertue oli sovitettu sopivan intiimiksi. Musiikki tuli lähelle, se haastoi osallistumaan ja riisuutumaan ennakkoluuloista. Artistien puheessa ja lavaolemuksessa kuului ja näkyi tekemisen vilpittömyys. Esiintyjät juttelivat vieraiden kanssa ennen keikkaa, keikan aikana ja väliajalla. Iltaa tehtiin yhdessä. Arjen ahtaat vaateet ja rooliutumiset unohtuivat, tila rakentui avoimuudelle, myötätunnolle ja rehellisyydelle. Laulun äärellä pohdittiin kaikenlaista pussailusta perheellistymiseen, yksinäisyydestä vapauden ja oman tilan kaipuuseen. Sitäkin lauluntekijä pohti, miten laulut ovat aina samoja, millä tavalla ihmisyys kietoutuu säkeisiin nyt niin kuin entisinä aikoina. Sama perimmäisyyden pohdinta valtautuu lyriikoissa. Ihminen esittää kaikkina aikoina samoja kysymyksiä, koska elämä on liian suuri koskaan kokonaan tajuttavaksi.

Ihmisen paikka tässä katoavassa ajassa on kertomusta etsimisestä. Vain kohta, josta kertomustamme kulloinkin kudomme kokoon, muuttuu. Jokainen katselukulma näyttää olemassaolomme vähän eri tavoin. Tarkastelemme asioita aina uusista yhteyksistä, uudessa iässä, toisenlaisissa elämäntilanteissa, toisinaan jonkun viereltä, toisinaan yksinäisyydestä. Emme voi tulkita olemassaoloamme ilman meitä ympäröivää esineistöä, yhteisöä ja luontoa. Jo ensimmäisinä olemassaolon hetkinä pyrimme löytämään lähelle toista, lämpöä, ravintoa ja suojaa. Meissä on tarve kiinnittymiseen, tarve etsiä asioita, jotka juurevoittavat meidät elämään. Kehomme tekee alituiseen selvitystä siitä, mikä on osamme siinä yhteydessä, jossa elämämme tapahtuu.

Jos joskus maailmassaan saa mahdollisuuden heittäytyä tähtitaivaan alle pitkäkseen, voi pienen hetken ajan tuntea ainaisen etsinnän lakanneen. On kuin olisi koko elämänsä elänyt vain löytääkseen hangen pinnan vartaloaan vasten, antaakseen selkärangan vaipua myötäilemään talvenkulun muotoilemaa maankantta. Kuin olisi ollut olemassa vain jättääkseen vanttuut lepäämään vartalon vierelle, jotta niiden pörröinen villa saisi liimautua kiinni kinokseen. Rinta rauhoittuu, hengityksen pehmeä höyry lämmittää nenänpään. (Lunta ja hankia odotellessa!)

Sitten tulevat kysymykset, jotka ovat kaikkia aikaisempia kysymyksiä suuremmat. Ylhäällä, isossa kaukaisuudessa, hajoaa siruiksi avaruus, jonka vangitseva katse pakottaa etsimään yhä vain enemmän, yhä korkeammalta, pakahduttavammin. Siinä kohdassa, jossa levittyvä tähtitaivas on kertomatta vastauksia esittämiimme kysymyksiin, saamme avuksi taiteen. Lauantain Hesarin haastattelussa Esa-Pekka Salonen kertoo etsivänsä säveltämällä vastausta siihen, kuka on.

Sävel-, kuva- ja sanataiteen avulla ihmiskunta on aina luonut maailmanselityksiä, ratkonut jännitteitä oman ja vieraan välillä, hoivannut kivuliaita elämänsiteitään, synnyttänyt uutta, antanut merkityksiä edesmenneelle maailmalle.

Konsertin aikana ajattelin useasti laulun kertojaa: Miten hänet näytetäänkin aina etsimässä. Tavan takaa kuulemme radiosoitossa lauluja, jotka haluavat uskotella laulun kertojan päässeen etsinnän tulosten, oikeiden vastausten ja löytämisen äärelle. Kuuntelijoina onneksi ymmärrämme, kuinka lauluun kerrottu onni on pelkkä ohimenevä hetki, johon tottumisesta seuraisi vain täydellinen lamaantuminen. Löytäminen laulussa tai elämässä ei koskaan jää pysyväksi olotilaksi. On tärkeää säilyä etsijänä, koska vain niin ihminen uskaltaa kurkottaa ulos fyysisen maailmansa faktuaalisuudesta, katsoa kohti pyhää, tavoitella jotakin, joka asettaa ihmisyyden ja ihmistunteet lähemmäksi oikeudenmukaisuuden pyrkimystä.

Se, millä tavalla laulut tulevat kerrotuksi tai kuulluksi, on kulttuuristen ja yhteiskunnallisten merkitysverkostojen tulosta. Kysymys on siitä, mihin tarkkaavaisuutemme milloinkin kohdistuu. Tätä taustaa vasten voimme ajatella, etteivät mitkään laulettavat asiat ole vähäpätöisempiä kuin toiset. Jokaiselle laululle löytyy ottaja, jokainen lyriikka tavoittaa jonkun.

Takalon ja Elorannan tulkinnoissa minut tavoitettiin illan aikana useammin kuin kerran.

Esiintyvää taiteilijaa seuratessa aivan häkeltyy siitä, miten kokonaisvaltaisesti taiteilija tekemiselleen antautuu. Taiteentekeminen on valtava riskinotto, se on hullunrohkeutta, jossa tekijän persoona asettuu väistämättä näkyville. Taitelijat ovat tulkkejamme, usein he pukevat meidät kysymyksillä, joita emme olleet osanneet etsiä.

Uusi Oulu ei saa hylätä osallisuuttaan alueen kulttuurintuotannossa. Kulttuuriin investoiminen kaikkina aikoina on elintärkeää. Haastattelussaan Esa-Pekka Salonen muistuttaa, että myös pettuleivän aikaan Suomeen rakennettiin kulttuuria, koska kansa tarvitsi sitä. Lama ei niin ikään saa olla syy kulttuuristen palveluiden supistamiseen. Kulttuuri pitää meidät ihmisinä ja puhaltaa meihin henkeä. Tarvitaan instituutioita suojelemaan kulttuuria. Monenlaiselle taiteenilmaisulle on oltava kanavansa. Yhtenäiskulttuurin murenemisen myötä suurten kertomusten tiet hajaantuivat laajalle, pieniksi, toistensa lomitse loikkiviksi poluiksi. Noita polkuja syntyy koko ajan uusia. Tänä päivänä jonkin taideilmaisun muodon hygienisoiminen korkeakulttuuriksi ei ehkä enää ole tarpeen, pikemminkin tulee instituutioiden taholta osoittaa arvo vastaanottamisen kokemukselle. Kasvavat ikäpolvet tulee tehdä tietoisiksi erilaisista taideilmaisun muodoista ja järjestää matalankynnyksen kohtaamispaikkoja taiteelle. Kansanomaisuus ei ole (mahdollisen) taide-elitismin vihollinen. Kansanriveistä syntyy kokonaisvaltaista luovuutta kaikille elämänalueille monialaisen kulttuurielämän ja -kasvatuksen tuella. Jo lapsikin ymmärtää, mikä arvo on ladattuna tilanteeseen, jossa yhteisö on kokoontuneena kulttuurielämyksen äärelle. Pieni Lyylini sanoi Juopulin kylätalon konsertin jälkeisenä päivänä, että mää haluan äiti joka päivä sinne, missä ne hassut setät laulaa, että ampiainen pörrää niityllä.

Aatoksen paloa ja sydämen valoa –kiertue oli Juopulilla paikka pohtia omaa maantieteellistä kulttuuri-identiteettiään. Takalo pyysi yleisöltä vastausta kysymykseen, onko Oulu Pohjanmaata. Uuden Oulun sisällä maisemallinen ja kulttuurinen vaihtelu on suurta. Pohjois-Pohjanmaa näkee alavilta aina vaaramaisemiin saakka. Uusi Oulu on sikermä, jossa yhdistyvät merellisyys, tasaiset, laajat peltomaat, entinen merenpohja, valjastetut ja vapaana virtaavat joet ja syvemmälle sisämaahan mentäessä korkeusvaihtelut. Miltä Uusi Oulu näyttää Juopulilta katsottuna? Oman ylikiiminkiläisyyteni ja juopulilaisuuteni kompassineula on aina pyrkinyt kohti Koillismaata, Pudasjärveä, Taivalkoskea. Koillismaalla pohjois-pohjanmaalainen maisema muuttuu jyrkemmäksi, mäkisemmäksi, puusto tummemmaksi ja jylhemmäksi. Se oli jo ku muutti tänne kaupunkiin, Ouluun, ku tuli ammattikouluun tänne, niin se oli se, että jäi kaipaamaan sitä semmosta harjumaisemaa niinku kotona. Juopulilla varttuneen isäni muisto nuoruusvuosilta paljastaa paljon siitä, millä tavalla ylikiiminkiläinen maisema erottuu muiden Oulun entisten ympäristökuntien, nykyisten uuden Oulun alueiden maastosta. Ylikiimingin alueella harjut rikkovat tasaisuuden, laakeat peltomaat ovat vähemmistöä. Juopuli on suurten, korpisoisten erämaiden ympäröimä. Metsä on havupuuvaltainen, pajua, raitaa ja leppää tapaa pääasiassa järvien ranta-alueilla. Juopulin kylänraitilla pohjanmaalaiseen tasamaahan tottuneen huomio kiinnittyy huomattaviin korkeuseroihin. Harjunmäki, Juopulin järven takana Korkiamaa ja Härkövaara. Niissä ovat kylän penskat kulkeneet isoilla joukoilla mäenlaskussa. Suon pinnasta mitattuna korkeuserot saattavat olla neljä-viisikymmentämetriä, elleivät enemmänkin.

Muutamat juopulilaisista kavereistani aloittivat 1990-luvulla peruskoulunjälkeiset opintonsa Pudasjärven ammattikoulussa. Se tuntui heille luontevalta valinnalta koulutusohjelmatarjonnan vuoksi, mutta taustalla saattoi olla muutakin. Olen halunnut uskoa, että meistä Ylikiimingin koillisosissa varttuneista tuntuu jossakin kohtaa samalta kuin pudasjärvisistä. Se, mikä se kohta on, on tietysti selittämätöntä. Yksi lapsuudenhaaveistani oli, että sitten sopivassa iässä aloittaisin hevosopinnot Pudasjärven ammattikoulussa. Muuttaisin sinne tekemään elämääni, koska siellä tuntui toiseksi kotoisammalta. Opinnot veivät toisaalle, hevoshommatkin jäivät, mutta viehtymys yhdentymiseen pudasjärvisten kanssa jollakin mielen tasolla saattoi jäädä elämänpituiseksi.

Päätalon Taivalkoski-kuvaukset istuttivat 1980-luvun maalaislapseen mielikuvia kohtuullisuudesta ja sitkeydestä. Jotenkin vain se hiihtely vaikeapääsyisessä ja läkähdyttävässä maastossa tarttui sisäiseen kartastoon yhdenlaiseksi hengenpitimeksi ja syntyi tarve ottaa omaksi sieltä suunnalta jotakin.

Kulttuurimaantieteellinen kotoisuuden kokemus on osa itsen tulkintaa suhteessa toiseen, aikaan, paikkaan ja elettyihin tiloihin. Uuden Oulun asukkailta saisi koko kirjon tulkintoja oululaisuudesta, jos kysyisi niin kuin Takalo: Onko Oulu Pohjanmaata vai mitä? Millaisista aineksista alueellinen identiteetti muodostuu, missä on oma kulttuurinen ja maantieteellinen koti? Tuonsorttisen keskustelun voi aloittaa vapaasti vaikka tämä blogin kommenttilaarissa. Uusi Oulu on moninainen maantieteellinen ja kulttuurinen kokonaisuus, jonka vivahteet on syytä tiedostaa ja tunnustaa. Joskus olen tuntenut, että Kainuukin on lähempänä omaa sielunmaisemaani kuin varsinainen merellinen Oulu, vaikka sitä olen jo pitkään asuttanutkin. Se, miltä koti on joskus tuntunut, ei lähde ihmisestä pois. Ei silloinkaan, kun vanhat kuntarajat katoavat ja elämä alkaa uusien hallinnollisten rajojen sisäpuolella. Ehkä juuri silloin tarjoutuu mahdollisuus tarkastella omaa identiteettiä uusin silmin, uudesta kohdasta. Saattaa herätä halu nousta etsimään taas, hahmotella uusia muotoja oman lähiyhteisön olemassaololle ja kulttuurin voimistumiselle.

Uudelta Oululta Aatoksen paloa ja sydämen valoa -kiertue oli – kuten sanottua – viisas, pienisuuri teko.

Tarvitaan tietysti rohkeat, taitavat ja heittäytyvät artistit, jotta konsertti voi toteutua vuorovaikutteisena ja iltamatyylisenä. Sitä, että saadaan tämmöinenkin, joka ei varsinaisesti tiedä olla esitettävältä musiikilta mitään vailla, suuntaamaan tarkkaavaisuutensa tapahtumiin niin voimakkaasti, voi pitää onnistumisen mittana. Olin lopulta hämmästyksissäni artistien lavakarismasta. Keikan päätteeksi Eloranta lupautui vielä välittämään tämän päivän tulkintansa eräästä poikaiällä levyttämästään kappaleesta. Ennen esitystä hän tunnusti, että kypsällä iällä alkaa olla vaikea päästä käsiksi nuoren pojan sielunmaisemaan ja tulkita uskottavasti tunteita, jotka olivat ainutkertaista paloa senhetkisessä ihmisruumiissa. Aikuisuus tuo esitykseen oman luonnollisen lisänsä, mutta niinkin voi käydä, että teksti on yhtäkkiä uskaliaampi, raikkaampi ja koskettavampi kuin nuoruuden tulkinta koskaan. Kun kuuntelijana jättäytyy auki tekstin ja musiikin edessä, voi saavuttaa olotilan, jossa ruumiskin alkaa oireilla. Koko lailla saa pidellä penkinlaidoista kiinni, ettei humpsahtaisi samanaikaisesti palelevine ja hikoilevine jäsenineen lattialle. Laulun historia ja esityksen nykyhetki solmiutuivat Elorannan aikuisessa äänessä sävykontrastiksi, jossa vastakohtaisuudet heijastelivat toisaalta monenlaisesta luopumisesta, toisaalta antautumisesta ja takaisinsaamisesta. Nuoruuden rakkaustarinoista olemme kuulleet mittaamattoman määrän erilaisia musiikillisia variaatioita. Eloranta onnistui laulullaan puhumaan aiheesta niin, että sisin kuunteli. Esitys ei saanut kaipaamaan takaisin iäksi kadotettuun nuoruuteen, vaan luojan kiitos antoi uskoa siihen, että myös tässä maailmassa on elämää elettäväksi ja tunteita pideltäväksi.

Vieruskaverille ei sitten keikan jälkeen voinut todeta muuta kuin, että tässä taidetaan olla melko perinpohjaisesti myytyä naista. Kaveri nyökkäili ymmärtävästi. Siellä suunnalla oli kaikesta päätellen vireillä jotakin samaa. Kulttuurielämys antaa parhaimmillaan hetken lääkintää sielulle ja rauhattomalle mielelle. Tälläkin kertaa tilanteen teho oli luomisen ja vastaanottamisen lämpimässä ja koko kehoa ravistavassa kädenpuristuksessa.

 

Heinäkuun alkupuolella pääsin Ivalossa asuvan ystäväni kutsumana mökkeilemään Inarijärven rannalle. Mökkipaikka, vanha lapintalo, sijaitsi erämaatilalla Tiaisniemen kärjessä, Kessin kairan laidalla. Nellimistä matkaa tilalle kertyi tietä pitkin viitisentoista kilometriä. Tie tilalle oli tehty vastikään, aiemmin paikalle oli kuljettu veneellä tai metsäpolkuja pitkin. Autioitunut tila oli siirtynyt Inarin kunnan omistukseen vuonna 1975. Talossa asunut yksinäinen mies oli hukkunut Inarille, eikä perijöitä ollut.

Tiaisniemen tilan ympäristö oli syrjäinen, yksinäinen ja hiljainen. Lapintalojen paikat valittiin entisinä aikoina hyvien kala- ja laidunmaiden mukaan. Naapurit jäivät kauaksi.

Naapureita ei nytkään näkynyt, alue oli säilynyt ennallaan kaikki vuosikymmenet. Porot laidunsivat rantaniityllä, säikkyivät pois, kun pihaan saapui matkalaisia. Tilaan kuului muutamia harmaaksi käyneitä rakennuksia; sauna, vaja, ulkohuusi ja päärakennus, jossa oli nukkumapaikat usealle. Vintissä oli kesähuone, jossa unta piti houkutella rankisen alla, sääskiltä turvassa.

 

Erämaamatkailu ei varmastikaan ole helpoin lomailun laji. Maisema osaa olla armoton ja ihminen käy pieneksi sen edessä. Yksi vaivainen vilkaisu ympäristöön, tuollainen silmänurkasta toiseen ulottuva panoraamaotos, ja tiedät, että et tule pääsemään helpolla. Teknistynyt arki typistyy etäiseksi muistoksi, alat suunnitella lähitulevaisuutesi hetkiä ruumiillisen työn näkökulmasta, kuinka kantaisit vedet saunalle ja pirttiin, lämmittäisit saunan, että saisit lämmintä pesuvettä. Pohdiskelet, vieläkö tässä ehtisi ennen yötä katselemaan, löytyisikö korpihillaa. Jättäisikö uistattelun tuonnemmaksi? Sytyttäisikö tulet nuotiopaikalle, vai jaksaisiko tuota vielä tovin odotella syömäpuolta?

 

Ilman mukavuuksia eläminen pysäyttää kohtuuteen. Inarijärven mökille oli asennettu aurinkopaneelit ja pieni tuulivoimala. Akku latautui ja pirttiin saatiin tarvittaessa kattovalo. Muusta sähkönkäytöstä ei voinut haaveilla. Puhelimen kuuluvuuskin oli niin ja näin, tuurissaan, usein se hyppäsi Venäjän verkkoon, eikä siihen saanut virtaa, jos akku loppui. Omavaraisuuden kokemus energiansaannissa on hätkähdyttävän hyödyllinen meille, joille vesi tulee hanasta mitenkään kummemmin takomatta, lämpö kulkee pattereissa ja valot kytkeytyvät päälle napsautuksella. Kun tuottavuus ja kulutus ovat näkyvässä suhteessa toisiinsa, on energian hyödyntäminen tehokkaampaa ja käyttötottumuksista alkaa tulla kohtuullisempia. Sitä tulee säästäneeksi, esimerkiksi astioita: Sen verran tiskaat kuppeja saunalla, mitä käytät. Sen verran enemmän työtä, mitä enemmän kulutat.

 

 

 

 

 

 

1980-luvulla meidän taloudessamme ei ollut sisävessaa tai suihkua. Korpelassa juostiin navetan päätyyn paskamakkiin, kun hätä tuli. Talvella sai sentään yöpissat tehdä ämpäriin. Pesulla käytiin saunalla, kerran viikossa. Muistan miten hävetti kutsua kavereita kylään, kun huusholli oli niin alkeellinen. Kaikki oli kuitenkin ihmeen hyvin niinä hetkinä, kun istui kesäpäivänä huusin reiällä, lueskeli omassa rauhassa säävaihteluiden kopristamia akuankkoja, tuuli heitteli ovea selälleen, niitty hulmusi portaiden päässä.

Sieltäkö sitten on peräisin tuo kaipuu primitiivisten luonnonolojen äärelle, lapsuudesta, ajoittainen pakkoryntäys keskelle ei-mitään?

Erämaakäsityksemme ja mielikuvamme luonnon keskellä elämisestä ovat puheissa ja tarinoissa usein romanttis-nostalgisia. Kun joudumme tai pääsemme villiin luontoon, tiedämme jo valmiiksi, että tuo tapahtuma on varsinaisen elämämme keskellä vain tilapäinen näyttämö, olemme siellä käväisemässä. Siksi se tuntuu niin hyvältä ja virkistävältä, jopa pyhältä.

Nykyajan ihmisellä on mahdollisuus valita, missä elämänsä kohdassa se erämaahan menee, kytjöttämään ilman uudenaikaisia vempeleitä (eikä se silloinkaan puhelinta jätä). Silloin kun minun äitini päivätyönä oli hoitaa meitä kolmea pientä lasta talossa, jossa ei ollut pesutiloja ja vessaa, oli usko varmasti yhtä mittaa koetuksella. Samaa jatkui päivästä toiseen, eikä pakoreittiä mihinkään ollut. Saati sitten niinä aikoina, kun tämän päivän arkea helpottavista vempeleistä ei osattu edes haaveilla.

Mitä erämaa sitten merkitsee nykyihmiselle, mitä tuollainen hiljaisuusmatkailu pitää sisällään? Luonnon läheisyyden kokeminen on tärkeää monelle. Metsä tarjoaa mieluisan poissaolonhetken arjesta. Tai toisinpäin: Hetki erämaassa palauttaa ihmisen arkeen, siihen ”todelliseen”, perinteiseen ja perinpohjaiseen, jossa kaikki ei ole noin vain saatavilla. Erämaassa päivät kuluvat yllättävän nopeasti erilaisten touhujen äärellä. Lämmitetään saunaa, luetaan, kalastellaan, marjastetaan. Erämaasta etsitään poistumistietä hälystä, täydellistä hiljaisuutta, joka antaisi tilaisuuden olla itsekseen.

Laura Ingalls Wilderin kertomuksessa kuvaillaan suuren preerian hiljaisuutta: Tuuli lauloi matalaa, kahisevaa laulua ruohikossa. Heinäsirkkojen siritys kohosi väristen joka puolelta rannatonta preeriaa. Pikkujoen notkossa kasvavat puut suhisivat heikosti. Ja nämä äänet muodostivat yhdessä suuren, lämpimän, onnellisen hiljaisuuden. (suom. S. S. Taula, Pieni talo preerialla, 9. painos 1957, 54-55.)

Inarijärven mökkiretkellä pysähdyin useasti etsimään määritelmää hiljaisuudelle. Se muodostui milloin nuotion kuohunasta, kun liekki jäi kiertämään oksankoloon, milloin veden aaltojen hankautumisesta rantakivikkoon, lasten leikkien äänistä pihan toiselta laidalta. Ihmishahmot eri puolilla pihaa kuuluivat hiljaisuuden kehään, katse etsi kiintopisteitä saarista. Heinien kaareutuvat varret, rantakoivikoiden lepatus, kissankellot, valkoapila, siankärsämö, mustikka ja kultapiisku, toisiaan vasten tuulessa.

Keho oppi myötäilemään polveilevaa pihamaata. Kompastelu hankalassa maastossa kiinnosti lasta, hän halusi kerta toisensa jälkeen juosta kivikkoisen polun saunalle, vaikka heti ensimmäisenä päivänä loukkasi kämmensylinsä ja tarvittiin laastaria. Polvi alkoi muutaman harjoituskerran jälkeen nousta oikeassa kohdassa, muistaa, missä kivi oli liukas, missä terävä, missä pyöreäksi hioutunut pinta saattoi lipsauttaa jalkaterän virheasentoon. Leikkikalut löytyivät luonnosta. Pieni käsi rappasi maata, teki kivistä ja oksista muodostelmia, siveli kepillä kuvioita vedenpintaan.

 

Inarijärven matkailuvaltti on häkellyttävän puhdas vesi, jota voi juoda suoraan järvestä.

Mitä voisikaan olla hiljaisuusmatkailu Juopulilla? Mahdollisuuksia hiljaisuusmatkailulle voisivat tarjota erämaamökit, joita saisi vuokrata ja joille kuljettaisiin patikoiden, pitkospuut, lintutornit, järjestetyt suoretket. Mikseipä kylätalon pihaan voisi pientä käyttömaksua vastaan pysäköidä vaikkapa asuntoautolla ja tehdä siitä pyöräretkiä lähimaastoon.

Hiljaisuusmatkailun pääasiallinen viesti on varmastikin se, ettei tarvitse lähteä kauas matkalle saadakseen toivomansa välimatkan tavanomaiseen arkeen.

Olen aina ollut vähän huono matkustaja. Minulla tulee helposti koti-ikävä. Olen päättänyt, että matkustaminen ei ole ihmisen perustarve, eikä sivistyksen edellytys. Tiedän ihmisiä, jotka ajattelevat, että kesäloman voi aivan yhtä hyvin viettää pesemällä mattoja ja ikkunoita, käymällä marjassa ja kalassa. Ja jos he jonnekin lähtevät, hakeutuvat he mieluusti ulos tiiviisti rakennetuista ympäristöistä, ulos niistä rakenteista, joissa he näkevät ihmisen tilan ja luontaiset toimintamahdollisuudet ahtaina ja rajattuina. He eivät kaipaa ohjelmatoimistoa suunnittelemaan päivärytmiään. Heitä voisi pitää hiljaisuusmatkailijoina.

Matkustaminen on yksi niistä asioista, joihin emme pääse käsiksi tasa-arvoisesti. Joillekin matkustaminen missä tahansa maailman kolkassa on jo lähes arkipäivää, toiset eivät koskaan lähde kotimökistään tai -lähiöstään kauemmaksi. Kun lapset lomien jälkeen jakavat perheidensä lomamuistoja, on joukossa aina myös niitä, jotka ovat syystä tai toisesta viettäneet koko lomansa kotioloissa. Omat lapseni eivät ole käyneet muutamaa Ruotsin ja Norjan viikonloppureissua pidemmällä. Olen ajatellut, että jospa pystyn tarjoamaan heille etelänmatkakokemuksen jossakin vaiheessa, kun ovat isompia. Uskon, että lähimatkailu ja luontomatkailu lähimaastossa tarjoavat tarvittavan etäisyyden arjesta silloin tällöin. Muun maailman kanssa voi päästä juttusille myös vaikkapa kirjallisuuden, musiikin tai elokuvien avulla. Se yksinään, että valitsee matkustamattomuuden tai joutuu esimerkiksi vähävaraisuuden vuoksi olemaan matkustamatta, ei jätä kulttuurityhjiöön. Globaalius ja kulttuurien moninaisuus ovat alituiseen läsnä syvästi ja laajalle verkottuneessa maailmanyhteisössämme. Pitäisin siis tärkeänä, ettemme rinnastaisi matkustamattomuutta suvaitsemattomuuteen tai nurkkakuntaisuuteen. Lapsi saa mallin kulttuurien kohtaamiseen kotoa, siinä pelissä ei paina matkustuskohteiden määrä.

Varhaisimpia matkustusmuistojani on lapsuudenperheeni matka Kyprokselle vuonna 1988. Olin silloin kahdeksanvuotias. Äiti oli voittanut lomamatkan Nuijamiesten lavan tanssikisassa. Minä itkin, kun kuulin, että nyt tulisi lähtö. Surin kauheasti etukäteen sitä, miten kova koti-ikävä siellä sitten olisi, ikävä kissaa ja koiraa, omaa pihaa ja koulukavereita. Juopulin koululla luokkakuvauskin osui juuri tuolle ajankohdalle, minä en pääsisi kuvaan, olisin poissa, poissa koko siitä todellisuudesta, jossa normaalisti elin! Ajatus matkasta tukahdutti pienen, kotioloihin tykästyneen tytön maailman.

Ennen lähtöä minulle leikattiin asiaankuuluva kesätukka. Sitten ykskaks astuin lentokoneesta ulos kelmeänkeltaiseen Välimeren valoon ja katsoin, että varjo on tosi lyhyt. Hämmennyksissäni kaivelin nenäliinan nöyhtää anorakin taskuista, merituuli sivalteli poskia. Ajattelin luokkakavereita, jotka istuivat sillä välin tärkättyinä luokkakuvassa joka iikka, harmitti hirveästi. Perillä isä oli mielellään hotellihuoneessa ja valitti, että ”ei ole tämä kuumuus mistään kotoisin”. Öisin oli viileämpää. Silloin isä nauroi alakerran ravintolassa ja opetti tarjoilijoita kiroilemaan suomeksi. Kaikille meille ostettiin merimieslakit. Toinen veljistä sai Bolognesesta vatsataudin. Äiti pyykkäsi housuja palasaippualla ja komensi, että ”hanavettä ei ipanat saa juoda”. Hotellin pihassa vaelsi kulkukissoja, takkuisia, silmäpuolia poikasia piileskeli pensaikon suojissa. Kissat maukuivat parvekkeiden alla, olivat vailla ruokaa. Yhden häntä oli karvaton ja vereslihalla, se säälitti. Välillä minusta tuntui, kuin olisin ollut jotenkin vieras itselleni, olin rohkea ja toisenlainen. Hyppäsin hotellin uima-altaan veteen ponnahduslaudalta ja ajattelin, että se oli ihan kuin jostakin mainoksesta, kuvittelin hyppääväni vartalo kaarella ja kädet kauniisti pään jatkeena. Isä otti hypystäni valokuvan, jota en koskaan ehtinyt nähdä, sillä kamera varastettiin myöhemmin kauppakärryistä. Kotiinlähtöpäivänä isä unohti merimieslakkinsa hotellin aulaan. Kadulla kolisivat puiset rattaat, joita vetivät komeat hevoset, korkein askelin ja yhtä valkoisina kuin vuoriston kalkitut talot.

Tulipa käytyä, taisin tuumata jälkeenpäin. Samppa oli hoitanut koiran hyvin, se oli pentukoira ja kasvanut kauheasti sillä aikaa, kun me olimme poissa. Kissa oli ollut Tyyne-mummon luona rivitalolla, se maukaisi raukeasti, kun näki meidät, oli elänyt herroiksi, sen näki naamasta. Matkasta jäi elävät muistot, vaikka kuvia ei saatukaan. Toista ulkomaanmatkaa meidän lapsuudenperheellä ei tehty. Sittemmin matkustelin ulkomailla itsekseni, asuinkin jonkin aikaa, mutta metsäläisyys tunki väkisin läpi, piti päästä takaisin.

Hiljaisuusmatkailu on vaihtoehto. Ja kotipuolessa viihtymisestäkin voisi tehdä hyväksytympää. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan silloin, kun moni paikka lähimaastossakin on tutkimatta, moni kasvi ja lintu tunnistamatta, moni lähiyhteisön ihminen kohtaamatta. Oman asuinalueen historia on niin ikään monelle tuntematon saareke. Tulisiko meistä parempia tuttuja muiden kulttuurien kanssa, kun ensin ottaisimme selvää, mistä itse olemme kotoisin?

 

Sain toimia yhtenä ohjaajana kaksipäiväisellä lasten ja nuorten liikuntaleirillä Juopulin kylätalolla (24.-25.7.2013). Leirin järjestämiseen oli haettu ja saatu Oulun kaupungin NEROa eli lasten ja nuorten ennaltaehkäisevän työn toimintarahaa. Leirin toiminnanohjaajana toimi Serafina Mäkelä. Hänen luotsaamissa suunnittelukokouksissa leirin sisältö oli hioutunut toteutettavaan muotoonsa.

Leirille osallistui kaikkiaan 36 lasta. Lapset jaettiin neljään joukkueeseen, jolla kullakin oli oma ohjaajansa. On liikuttavaa olla mukana prosessissa, jossa ryhmäytymistä alkaa hiljalleen tapahtua. Jo lyhyessä ajassa joukkue voi hitsautua kaverista huolta kantavaksi tiimiksi. Ohjaajan rooli on merkittävä ja vastuullinen. Koko olemuksellaan, elehdinnällään, puheensa sävyllä ja sisällöllä ohjaaja osallistuu toimintailmapiirin rakentumiseen. Tunnelmaa on helppo latistaa tai luoda kannustavaksi. Ryhmäytymisprosessissa ohjaajan on tärkeä kysyä itseltään, millaisilla keinoilla osoitan olevani joukkueeni ja leirille osallistuvien lasten kanssa ”samalla puolella”. Sama kysymys on tähdellinen esittää myös koulussa ammattikasvattajan tai kotona vanhemman roolissa: Millaisilla keinoilla minä vakuutan kohtaamani lapsen siitä, että samalla puolella ollaan? Julkisuudessa on kevään aikana puitu lasten kanssa työskentelemisen problematiikkaa kurinpidollisten toimenpiteiden näkökulmasta. Kysymys ”samalla puolella olemisesta” ei sijoitu akselille kurinpidollisten pohdintojen kanssa, sille on oma alueensa, jossa tärkeintä on oivallus ihmisen ja hänen yksilöllisten tarpeidensa ymmärtämisestä. Lasten kanssa työskentelevän on hyvä ottaa työnsä lähtökohdaksi ajatus, että kehittymisen ja maailmassa pärjäämisen kannalta lapsen tärkein tehtävä ei ole aikuisen totteleminen. (Oikeasti me tuskin kukaan kaipaamme paluuta entisaikojen nöyryyttävään kuritusmentaliteettiin.) Lapsen tärkein tehtävä on esittää kysymyksiä. Vain niin lapsi saa käsityksen paikasta, johon hän on asettunut asumaan. Lapsi esittää kysymyksiä kehollaan, mielellään ja kielellään. Ja aikuisen tärkein tehtävä on luoda turvalliset puitteet noiden kysymysten esittämiselle, antaa lupa kysyä ja todistaa, että lapsen kysymystenasettelut eivät ole vääriä. Aikuisen ei pidä pelätä kyseenalaistavaa lasta ja hylätä tämän kritiikkiä. Lapsella on oltava ajattelemisen aiheita ja häntä tulee kannustaa moniulotteiseen, luovaan pohdintaan. Kysymällä lapsi tulee tietoiseksi siitä, mikä on ”hänen juttunsa”, miten hän voi asettaa tavoitteita tekemiselleen ja millä tavalla hän sijoittuu maailmaansa. Voimme ohjata lasta hienotunteisuuteen ja muiden huomioimiseen omalla esimerkillämme. Jokainen lapsi on omanlaisensa ja jokaisen lapsen tarkkaavaisuus kohdistuu eri tavoin. Emme voi olettaa, että jokainen näkisi maailman samalla tavoin. Sen sijaan me voimme ohjaajina auttaa lasta elämään toimintaympäristöään paikkana, jossa voi osallistua omien henkilökohtaisten kiinnostuksen kohteiden, kehollisten valmiuksien ja taustan mukaan. Kun lapset kohtaavat itsensä ja toisensa monenkirjavina persoonina, he alkavat nähdä yhteisönsä. Ja alkavat ymmärtää erilaisten sääntöjen merkityksen ihmisyhteisössä.

Vasta sääntöjen merkityksen ymmärtämisen myötä avautuu tilaisuus sääntöjen omaksumiselle. Kysymys ei silloinkaan ole yksioikoisesta tottelemisesta vaan juuri merkitysyhteyksien ymmärtämisestä. Antamalla mahdollisuuden asettaa syy-seuraus-suhteita käytäntöön, aikuinen kannustaa lasta itsenäiseen ajatteluun ja järkeilyyn. Liikuntaleirillä säännöt ja niiden taustat käytiin yhteisesti läpi ensimmäisen päivän aamuna. Sääntöehdotuksia tuli lapsilta itseltään. Heillä tuntui olevan selkeä käsitys siitä, että kun yhdessä ollaan ja isolla porukalla, toiminta vaatii raamitusta. Lapsi osaa nähdä säännönmukaisuutta kaikkialla. Ihmismieli on sellainen, se pyrkii kaoottisuuden sijaan harmoniaan. Kun toiminnan kehikko on selkeä, sen sisällä itse toiminta voi yltää huikeisiin mittasuhteisiin.

Oli ilo kuulla lapsilta kiittävää palautetta leiristä. Kirjoitustaitoiset antoivat palautetta paperilla, pienemmiltä pyysimme palautteen saduttaen (lapsi kertoi ja kirjasimme asian ylös juuri niillä sanoin kuin sen kuulimme). Moni leiriläinen tunsi tehneensä leirillä ”oman ennätyksensä” jossakin lajissa: ”Korkeushypyssä hyppäsin yhdeksänkymmentäsenttiä korkean riman yli.” Leirillä muutamat saivat ensituntuman yleisurheiluun: ”Ku mää hyppäsin sitä pittuutta. Ku me silleen katottiin aina mitat ja Iisa meinas mennä Paavon mitasta yli. Hyppäsin sitä korkeutta. Siinä oli se patja alla ja se oli tosi pehmeä.” ”On ollu mukava roikkua niissä renkaissa, hyppiä pituushyppyä. Mukavaa oli, kun hyppäsi siitä lauvalta.” Monelle merkityksellisenä näyttäytyi uusi kaveriseura: ”Oli mukava saada uusia kavereita.” Kylätalon ympäristössä käyskentelevä eläimistö kiinnitti huomion: ”Minä olen nähnyt lampaita. Minä olen nähnyt koiran ja hevosia.” ”Niitten lampaitten turkit oli tosi pehmeitä.” Muutama alle kouluikäinen viihtyi tutkimassa pieniä luonnonihmeitä. Aikuisen matkassa lapset pääsivät tutustumaan myös raviradan ympäristöön: ”Me nähtiin hevosten jälkiä. Me pantiin kukkia raviradalle ja hiekka piti niitä pystyssä.” Joku nosti hyvän ruuan ylitse muun: ”Täällä on ollut mukavinta syöminen.” ”Täällä on ollut hyvää ruokaa.” Ohjaajien apukäsinä toiminut Muori oli huippusuosittu: ”Madeleine on kiva, tosi hauska!” Eräs paperille kirjoitettu kommentti jäi varmasti pysyvästi mieleeni: ”Minulla on ollut hauska päivä ja mielestäni keitto oli fantastista. Oli myöskin hauskaa tehdä kuperkeikkoja.” Palautteen antajan mielipide vaikutti erityisen rehelliseltä, sanoilla oli todella painonsa.

Leirin osallistujakunta oli monipuolista, liki neljävuotiaasta kuudesluokkalaiseen. Joukkueet muodostettiin niin, että joka joukkueessa oli kaikenikäisiä lapsia. Minut yllätti se, miten omaehtoisesti vanhimmat kannustivat pienempiä, rohkaisivat yrittämään ja antoivat aplodeja onnistumisesta. Saimme nähdä paljon hymyileviä lapsia. Oma nuorimmaisenikin roikkui matkassa molemmat kaksi päivää, vaikka alun alkaen tarkoituksena oli suunnata leiri pelkästään kouluikäisille. Siinä se vain sitten porukassa meni, kiitos teille, jotka osallistuitte lapsen paimentamiseen! Jäi tuntuma, että kyllä yhteisö pienimpänsäkin hoitaa, kun isommat näyttävät tietä ja aikuiset osallistuvat muidenkin kuin omien lasten hyvinvoinnista huolehtimiseen.

Molempina päivinä leirillä oli muun toiminnan ohessa välitunti, jonka aikana tekemistä sai kehittää omien intressien mukaan. Lapset tarttuivat tekemiseen innolla, pelattiin jalkapalloa, käyskenneltiin kylätalon ympäristössä, hypittiin hyppynarua. Pienimmät saivat kuvitteluleikit heti pystyyn, niissä käytiin kaukana, pystytettiin karkkikauppoja ja paistettiin kukkoja: ”Että mää oon hyppiny kellonajan. Se on musta kivaa. Että me paistettiin niitä kukkoja.”

Yle teki leiristä jutun paikallisradioon. Ääneen pääsivät muutama lapsi, Raimo ja leirin toiminnanohjaajan roolissa Serafina. Serafina osoittautui varsinaiseksi mediapersoonaksi! Hän vastaili luontevasti toimittajan esittämiin kysymyksiin, oli haastattelussa mukana koko olemuksellaan. Kuuntelimme haastattelun leiriporukalla keittiön radiosta. Hetki yhdisti meidät vielä kerran. Radiojutun sävy oli aurinkoinen. Kylätoiminta näyttäytyi siinä kaikkea muuta kuin lohduttomana. Leirin toiminnanohjaajana ja kyläaktiivina Serafina on oiva esimerkki siitä, miten myös nuori aikuinen voi tarttua kiinni kyläyhteisötoiminnan haasteisiin ja alkaa kehitellä toimintaa kylän monipolviseen yhteisöön.

Kyläyhdistyksen konkarit, leirillä emäntinä toimineet naiset, ovat monessa mielessä kylätoiminnan sydän. Heidän pyyteetön huolenpitonsa on ihailtavaa ja se tuntuu omassa rinnassa asti. Leirillä he valmistivat ruuan, huhkivat hikikuumassa keittiössä, kantoivat ruuan pöytään, hoitivat tiskit ja olivat iloksi meille ja lapsille. Heidän myötäelämisen taitonsa on peruja vuosilta, joita he ovat nähneet jo ennen meitä. Heiltä saamme tärkeistä tärkeimmän viestin, jota kuljettaa eteenpäin: Yhteisön hyvinvoinnin eteen tehtävä työ on raskasta, mutta se palkitsee omalla, aineettomalla tavallaan. Uskon, että kylätoiminnan vanhempi ikäpolvi saa lisämotivaatiota omaan työhönsä, kun näyttää, että toiminnasta innostuvat myös nuoremmat. Kaikki ei näin jää heidän varaansa. Talkootyössä monipolvisuus on kantava voimavara. Työlle on nähtävä jatkumo, muutoin työ saattaa tuntua tyhjältä.

Seran kanssa olen saanut tehdä yhteistyötä muuallakin kuin Juopulin kylätoiminnassa Yhteistyö on ollut erittäin palkitsevaa, ideointi saa yltyä villiksi, eikä mikään tilanne ole koskaan pysähdyksissä. Paras yhteistyökumppani on sellainen, jonka kanssa on mahdollista tarttua ongelmakohtiin spontaanisti ja etsiä ratkaisua lennossa. Se on osoitus luovasta suhteesta maailmaan ja merkitsee joustavaa elämänsidosta, ymmärrystä siitä, ettei maailma ole koskaan valmis. Aina täältä löytyy kehitettävää! Siispä kiitos, Sera, pirteästä työskentelyotteestasi ja sen tartuttamisesta meihin muihin!

Meillä oli hyvä aikuisten porukka. Lasten palautteen perusteella jokainen oli mies ja nainen paikallaan: ”Opettajat on kivoja koska leikitään.” ”Mukavia aikuisia.” ”Aikuiset oli kaikki kivoja.” Ohjaajina tietysti toivomme, että leirimuistosta tuli lapsille antoisa kotiinvieminen. Ja että tuo muisto kertoisi siitä, että olemme hetken tässä maailmassa saaneet jakaa yhdessä ja osoittaa sillä paikalla hyväksyntää toinen toisillemme.

Tässä vielä yhden leiriläisen palautesanat: ”Minusta on ollut mukavaa. Täällä on paistanut aurinko.” Kyllä, aurinko paistoi korkealta ja lämpimästi.

 

 

Suuret kiitokset kaikille Leikkisä sanaperintö -iltaan osallistuneille! Koolla oli ihmisiä ”parahiksi” (niinku Puro-Matin marijoja). Keskustelu oli polveilevaa, inspiroivaa ja antoi runsaasti lisäarvoa niin tutkimukselleni kuin Juopulin sanaperinnön tallentamisprosessille ylipäänsä.

Tilaisuuden alkuun setvimme nimityksiä vanhoille esineille, joita ystäväni Sanna Krook on pyynnöstäni kuvannut. Suurin osa esineistä on löytynyt Korpelan asuinrakennuksesta ja ulkorakennuksista silloin, kun lapsuudenperheeni asui vielä Juopulilla. Esineet ovat kulkeneet matkassamme sen jälkeen asunnosta toiseen, ovat olleet milloin esillä, milloin kätkettyinä varastolaatikoissa.

Kuvien avulla sain perehdytystä muun muassa saavin valmistamiseen, punnitsemiseen käsivaa’alla sekä siihen, mikä on päälärin ja pänikän ero. Jutustelun lomassa kuulin monta sattumusta juopulilaisen elämän varrelta aina 1940-luvulta asti. Oli puhe värikkäistä persoonista, joita silloin tuntui tapaavan useammin kuin nykyään. Vuosikymmenet ovat runsastuttaneet ulkoa ohjattua viihdetarjontaa, kyläpersoonien ”tarve” on huomaamatta kutistunut. Tätä nykyä töllöttimet tarjoavat helpon väylän ulos arjesta. Ohjelmien äärelle hakeutuminen ei vaadi suuria ponnisteluja, tuutti on auki yhdellä napinpainalluksella.  Ennen muinoin tarinoiden perässä kuljettiin kylille, naapuripirtteihin tai vastaanotettiin ovi vieraalle kulkijalle.

Sitä sietää tietysti miettiä, mikä osa arjestamme passivoi meitä pelkästään viihteen kuluttajiksi. Pohdinnan arvoista on myös se, missä määrin meillä itsellämme olisi tarinoita annettavaksi, jaettavaksi omaan yhteisöön. Olen liikutuksella seurannut nuorta väkeä, joka välittää internetissä omatekoista mediasisältöä toisten iloksi, järkytykseksi, vihastukseksi, viihdykkeeksi. Ilmiö vaikuttaa altistavan aina vain enemmän osallistujia liikkeelle, toimeliaimmat huomataan ja he saavat taidonnäytteistään nopeasti palautetta. Justimus-sukupolven tuotoksia saattaa epähuomiossa tulla tarkastelleeksi jonakin, mitä ne eivät yksistään ole. Ne saattavat näyttäytyä pikkukeikareiden loputtomana huomionnälkänä, julkeana itsetutkiskeluna, pöyhkeilynä, tunkeilevana ärsyttämisenä. Kolikon toinen puoli paljastaa kuitenkin, että siellä elävät tämän uuden ajan kylätarinat, maailman kylän tarinat, leikki, jota ihminen on aina tavoitellut leikin itsensä tähden.

Ilmiön myötä meillä on kasvamassa ihailtavan kriittinen ja aktiivinen mediasukupolvi, joka ei enää tyydy viihdemaailman ohjailtavaksi, vaan ryhtyy itse tuumasta toimeen. Nämä itseohjautuvat, osallistuvat nuoret heittävät ilmoille haasteen: Pistäkääpä paremmaksi! Siitähän kylätarinoiden kertomisessakin oli pitkälti kyse, haastamisesta hyvään juttuun, parempaan juttuun, vieläkin parempaan juttuun.

Kylätarinat ovat taas uudelleen muodissa. Kaipaamme viihteen tuottajiksi ihmisiä, jotka tulevat lähelle. Ihmisiä, jotka näyttävät olevan ihmeen sinut sen tosiasian kanssa, että eivät tiedä ja osaa täydellisesti. Ja silti yrittävät, yrittävät toistuvasti, antavat itsellensä armon mokatessaankin ja juuri silloin. Heidän ansiostaan me saamme joskus kokea tunteita, joita ammattivoimin toteutettu viihde ei onnistu tuottamaan.

Leikkisä sanaperintö –illassa meitä puhututti myös korjaamisperinteen kuihtuminen. Keskustelussa myönsin, että elän sukupolvea, joka vain harvoin ryhtyy korjaamaan. Tai jolla edes olisi taitoa korjata. Onneksi olen saanut useasti läheltä seurata, miten rikkimenneestä esineestä tulee taas käyttökelpoinen oman isäni käsissä. Ehjätäänpä se, on isä tavannut todeta. Juopuliltako sekin asenne on peruja sitten. Ja ajalta, jolloin kaikki vähä materiaali osattiin hyödyntää viimeiseen laudankappaleeseen asti. Leikkisä sanaperintö –illassa kuulin muun muassa, millä konstilla peltipala pelasti poikkimenneet sukset. Korjauspeltiä sai yleensä vain elintarvikepurkeista, ei sitä juuri muuten ollut käytettävissä.

Ehdotin, että korjaustaitoiset voisivat ryhtyä pitämään kylätalolla korjauskerhoa, johon voisivat tällaiset meikäläiset mennä harjaantumaan, suoriutumaan kunnialla pienistä ekoteoista.

Puran Leikkisä sanaperintö –illan aikana kasattua aineistoa pikkuhiljaa. Tavoitteena on, että juttuja voi lukea näiltä sivuilta erilaisissa muodoissa ajan kuluessa.

 

Tänä vuonna kevät on ollut hämmästyttävän nopea. Kesän odotteluun ei tarvinnut pitkästyä, se tuli ennen kuin ehdimme siitä edes haaveksua. Koululaiset ovat päässeet kesälomalle valmiiksi katettuun maisemaan, marjat valmistuvat etuajassa, puut kukkivat vimmatusti. Maa on täyteläisimmillään tänä vuonna kenties jo kesäkuussa. Satoa voidaan odotella reilummalti (jos yöpakkaset eivät yllätä!).

Kevään aikana olen saanut kunnian olla muotokuvauskohteena Sannalle, valokuvausta opiskelevalle ystävälleni. Opiskelutehtävänään Sannan tuli laatia muotokuvasarja, joka sisältää otoksia viidestä eri miljööstä. Sanna pyysi minua miettimään, missä ympäristössä haluaisin tulla kuvatuksi. Minulle oli selvää, että yksi kuvausmiljöömme olisi Juopulilla. Olin kertonut Sannalle Juopulista jonkin verran etukäteen. Hän ei ollut aiemmin vieraillut siellä. Me toivoimme, että tupasvilla kukkisi.

Eräänä aurinkoisena keskiviikkoiltana läksimme kuvausretkelle. Ilta oli huomattavan lämmin, erikoinen toukokuun sää. Kun Perkkiön kohdalla vanha männikkö loppui ja puiden lomasta aukeni Juopulinjärvi, Sanna totesi, että nyt ei olla kyllä Oulussa, ollaan ihan jossain muualla. Peltosarkoja reunusti Myllyojan varren pajukko, järven sinisyys loisti taustalla. Matka jatkui. Pellot ja metsät vuorottelivat keskenään. Juopuli näyttäytyi eksoottisena keitaana ulkopuolelta tulleelle.

Perillä oli kaikki niin kuin ennenkin, minulle. Käki kukkui Mertamaan nokan kuusikosta. Sitä olin kuunnellut kesäillat kotimme pihapiirissä, laskenut ”kukkuja” lapsen huolettomuudella, kaikkia niitä jäljellä olevia elinvuosia.

Vaihdoin kengät, jätimme auton tienvarteen. Hiekkapolulla tuli vastaan mökkiläisiä Peltosaaresta, tervehdimme, vaihdoimme muutaman sanan. Kuusi tuoksui, ilma lepäsi kuin lämmin käsi päälakea vasten, silitteli, tuulahteli, tuhahteli joitakin hyttysiä paljaiden säärien ympärille.

Sanna oli pakannut matkaan korillisen eväitä, teetä ja pähkinöitä. Laskimme korin mättäikköön, se odottaisi meitä suoretken ajan. Suolle päästäkseen piti hypätä yli vetisen ojan. Siltapuita ei enää löytynyt. Jos olisi ollut järkevä, olisi puikannut suolle Korpelan vanhan rantasaunan takaa, helpompaa reittiä. Nyt piti suojata huolellisesti kamera, varmistaa, ettei se loikatessa tippuisi ojaan. Autoimme toisiamme kädestä.

Silmäkeranta kylpi auringossa. Valokuvaaja oli ihmetyksen vallassa. Tupasvilla kukki. Hilla kukki. Suopursu aloitteli kukintaansa. Suokukan vaaleanpunainen kello helisi hentona tuulessa. Karpaloita siellä täällä pakkasen jäljiltä, kuin pisaroita, ne maistuivat hyvin suuhun. Riisuin saappaat, varvut pistelivät, kosteikoissa suo kylmäsi jalkapohjaa.

Kuovi oli äänessä. Isälle kevät oli aina tullut silloin, kun hän oli kuullut kuovin ensimmäistä kertaa. Se oli alkavan kesän tuhti äänimerkki.

Mäkäräiset hämäsivät. Ne antoivat meidän puuhastella alkuun aivan rauhassa. Sitten ne iskivät parvina, purivat nilkkaan, kaulaan, kämmenselkään. Joihinkin kuviin niitä tallentui lentoreitillään useita. Ne näyttivät jättimäisiltä, suuremmilta kuin koskaan aikaisemmin. Sivelimme iholle hyttysvoidetta, mutta sillä ei ollut toivotunkaltaista vaikutusta.

Alkoi tuntua myöhäiseltä. Olimme kuitenkin hyvin yllättyneitä, kun koriin jääneen puhelimen kello paljasti meidän viettäneen suolla kaksi tuntia!

Eväät päätimme syödä turvallisesti autossa, mäkäräisten olemassaolo oli nyt viimein tunnustettava. Istuimme tuulilasin taakse ihailemaan vähitellen punertuvaa auringonlaskua. Puremakohdissa jyskytti, alkoi tulla turvotusta, kutinaa. Nauratti silti, istua nyt sillä tavalla, irti arjesta, kevään ja kesän epämääräisessä risteyskohdassa, saada taas rintaan jotakin, mistä jo luuli luopuneensa.

Kaupunkiin palasimme vasta puolilta öin.

Retkestämme syntyi tunnelmallinen kuvasarja, josta tässä esillä pari otosta. Sain hetkeni maan yltäkylläisessä, sanomattomassa kauneudessa ja eheydessä. Sellaisessa tapahtumassa voi pienen silmänräpäyksen kokea olevansa oikeiden vastausten äärellä.

Äidillä on rikkaimuri. ”Tehdasvalmisteinen onnenmutikkani,” äiti sanoo ja asettaa imurin pöytätelineeseen. ”On se kätevä, ei tarvitse nyppiä leivänmuruja sukanpohjista.” Äidin polvet tekevät päätöksiä tiskialtaan ja ruokapöydän välillä, niksnaks tuonne ja tuostanoin. ”Toitko jo lautasen?” äiti kysyy. Laskeudun jakkaralta. Tiskipöydällä on tungosta. Lasken vedet altaaseen. Pursotan pesuainetta äidin puolelle, minä huuhtelen tällä viikolla, se on äidin uusi keksintö, että vuorotellaan. Äidin napa nyökkii allaskaappia vasten, tossuissa pörhistelevät villapallonypykät. ”Tällä tavalla, poimitaan pesuvedestä vain lupsakat pisarat, tom-tom-todom-tom-tom,” äiti nauraa ja räpsäyttää vettä kasvoilleni. Kutsun äidin tiskaustanssia jeffaamiseksi, se vain välähti mieleeni kerran. ”Osaan pestä surusuput, mutkunuput, lusikankouruista, haarukansojottimista, maitomukien makustusreunamilta ja lautasenluilta,” äiti höpöttää ja kalisuttaa astioita altaassa. Vaahto pöllyää minun puolelleni, äiti huiskii hanan varteen vaahtokuorrutuksen.

Äidillä on ihan pieni matkaradio, se ostettiin kesälomareissulla vihreähousuiselta tädiltä Kirkkonummen kirpputorilla. Radio maksoi viisikymmentä senttiä. Äiti avaa radion joka perjantai kello kahdeksantoista. Puhelinlangat laulaa. ”Minun pitää kuulla, missä kaikkialla saunotaan tänään ja kuka on jo uittanut varpaitaan järvivedessä,” äiti sanoo ja kääntää radionnuppia ikkunaan päin. ”Läämpöni, leempeni aannan, kauuunis on nuooruutein,” äiti hoilaa ja yläkerran täti kävelee kantapäillä keittiössään. Äiti tempaisee mielikuvituspyörää sarvista ja kaartelee vartaloaan kurveissa. Iltayhdeksältä äiti sammuttaa radion ja saattaa minut peiton alle. ”Kas niin, se on viikonloppu,” äiti tuumaa ja istuu sänkyni vierelle, silittää sipisormin selkääni. ”S-U-L-O,” kirjoittaa minun nimeni monta kertaa. ”Unien maahan, unien maahan sut vien.” Äidin ääni on sulanhuiskautus korvassa, kutkusupina kaulaniholla ja minä tirskahdan aivan hiljaa ennen kuin nukahdan.

Aamulla haluan leikkiä äidin kanssa syntymäpäiväjuhlia. Paketoin leluja leipäkoriin, kahvipurkkiin, saunakassiin ja pöytäliinaan. Vien paketit äidille. Äiti piilottelee lahjoja selkänsä takana, hulluttelee silmillään. ”Tiedätkös kultapieni, tänään on onnenpäiväsi, minulla on sinulle äääällistyyyyttävä yyyyllätys, tadaa!” Äiti asettelee lahjat eteeni olohuoneen matolle. ”Vain parasta rakkaimmalleni,” äiti sanoo ja kahmaisee minut syliinsä. Äidin hiukset tuoksuvat kanelikorpulta. Paidassa on murusia, ne pistävät ja tarttuvat poskeen. Kiitos äiti! Annan äidille uuden halauksen, äiti tykkää jytistää, halata niin lujaa, että tuntuu hampaissa asti. Litistän äidin nenän etusormen ja peukalon väliin, sillä tavalla äidin saa muuttumaan Herra Töllöksi. ”Töllö päivää, töllöilläänkö teillä, töllistelläänkö töpsäköitä tönöjä, tökitäänkö tööttejä?”, äiti klonottaa nenä tukittuna. Äiti nostaa minut harteilleen töllönkäsin, töksähtää liikkeelle ja alkaa törmäillä huonekaluihin. Herra Töllö on kömpelö höperö. ”Auts,” se sanoo, äidin äänellä, sillä minä en enää pidä nenää sormieni välissä. Lopulta Herra Töllö kyllästyy töpöttelyynsä ja muklahdan sohvatyynyille.

Minä käyn päiväkodissa kolmena päivänä viikossa. Äiti vie minut sinne linja-autolla. Linja-auto kulkee sairaalan ohi ja siinä kohdassa me aina muistamme laskea, kuinka monta värineliötä on maalattu sairaalakoulun päätyseinään. Kahdeksan, minä tiedän entuudestaan, mutta lasken silti joka kerta uudestaan. Me laulamme matkalla pötköttelevistä mäyräkoirista ja sinisistä undulaateista ja horjahdamme töyssyissä toistemme ohi. Äiti löytää aina juttukavereita linja-automatkoilla. Viime viikolla yksi nainen hipaisi sormellaan äidin hihaa ja sanoi, että äidillä on hieno takki. ”Rimpleeniä,” nainen makusteli. ”Minulla oli tapana näprätä mummon jakunhelmaa kahvipöydässä.” Nainen naurahti, varmaankin sille muistolleen. ”Tunnuit ihanan tutulta,” Rimpleeni-nainen huikkasi äidille pysäkille jäädessään. Äidillä on sama vihreä takki tänäänkin. Minä tiedän, että takki on Korpelan Tyynen, äidin isänäidin. Siihen on vaihdettu uudet napit. Äiti kehui kerran, että oli löytänyt kaupasta melkein samanlaiset kuin alkuperäiset.

Pysäkiltä pääsen äidin reppuselässä päiväkotiin vievälle kadulle. Loppumatkan juoksen. Äiti auttaa minua riisumisessa. Ripustan itse takin käytävän naulaan. Minulla on repussa varavaatteet ja Voimotus. Voimotus on isotädin vanhasta yöpaidasta ommeltu pehmohirviö, äiti teki sen minulle, kun olin vasta aloittanut päiväkodin ja minua itketti jäädä päiväksi ilman äitiä. Voimotuksen piti olla voimaotus, mutta kerran kiireessä äiti sanoi nimen väärin ja syntyi Voimotus. Äiti on sanonut, että Voimotuksella on sellaiset voimat, että niillä nujerretaan monenlaisia koti-ikäviä.

Kotimatkalla kiepun taas äidin reppuselässä, äiti juoksee, uhmaa tuulta. Ulko-ovella äiti kyykistyy, selästä tulee liukumäki, jonka minä lasken maahan asti. Rappukäytävässä tuoksuu pulla, ylimmän kerroksen setä on leiponut. ”Milloinkahan setä tulee meille leipomaan,” äiti vitsailee ja nyppäisee nenääni. Meidän eteisessä ei tuoksu pulla. Tuoksuu ulkoa kantautunut hiekka, kenkähyllyyn kaatunut kalaöljy (kaikenlaista ihmiset säilyttävät eteisessään), märkä sukka ja nukku-utu. Äiti inhoaa sotkuista eteistä ja sotkuista kotia, äidin mielestä meillä on ihan liikaa tavaraa.

Minä tiedän, mistä tavarat meille tulevat, ne seuraavat äitiä. Kirpputorilta, roskalavoilta, äidin työkavereiden autotalleista, naapurirapun ”saa ottaa” -kyltin alta. Äidissä on hylkymagneetti. Hylätyt, itkuiset tavarat takertuvat äitiin, koska äiti näyttää siltä, että osaa suojella semmoisia, jotka on unohdettu yksin. Keltainen pöytälamppu muutti meille kaatopaikalta. Äiti piti sitä käsissään koko kotimatkan, vaikka se tahri äidin takinhihat. Kotona Pentti-pappa korjasi lampun, vaihtoi siihen johdon ja nyt se kököttää kirjoituspöydällä jalka koukussa ja suu auki ihmetyksestä. Äiti sanoo sitä Keikahtaneeksi Kysymysmerkiksi. Äidin esineet ovat takkuisia ja nuupottavia. Ne ovat tottuneet olemaan aina tiellä. Äidin mielestä ne osaavat sanoa ”ups” tai ”oho” jalkoihin jäädessään.

Äiti on arkistoinut minun jokaisen vappuilmapalloni, napatyngän, hiuskiehkuran, ensimmäisen laastarini ja syntymäpäivinäni ilmestyneet sanomalehdet. Äiti säilyttää elokuvalippuja, lehtileikkeitä, ruokaohjeita, sieviä lahjapapereita, silkkinauhoja, pieneksi menneitä vaatteita, kuivattuja kukkasia. Äidillä on tallessa kaikki kirjeet pikkutyttöajoilta asti, päiväkirjat, ihanimmat mekot, posliiniesineet, sekin pieni kissa, jonka pappa oli tuonut äidille kylätoimikunnan maatalousnäyttelyreissulta silloin kun äiti oli korkeintaan kahdeksanvuotias.

Kun muutimme tänne, äiti piti tavaroitaan pitkän aikaa pahvilaatikoissa ja hoki, että ”eikö ole jotenkin vapauttavaa, kun on koko elämä pahvilaatikoissa, ei edes muista, mitä niissä on sisällä. Nyt olisi helppoa antaa vain kaikki pois. Unohtaa menneisyytensä.” Joskus äiti kyllästyy kantamaan tavaraa kotiin. Silloin meillä alkaa vimmainen siivoaminen. Äiti sanoo sitä ajatusten kokoamiseksi, minusta se on takaisinkelausta. Huolellisesti äiti alkaa etsiä kullekin esineelle uutta kotia, aivan kuin kissanpennuille. ”Pitää olla hyvät kodit.” Äiti soittelee läpi tuttavansa ja kehuu omiaan. ”On tykätty kovasti – on – mutta nyt on tällaista – niin – en saa enää mahtumaan – niin – sopii varmasti – niin – kyllä – aivan, hieno juttu – kiitos, kiitos paljon.”

Kun koti ajatusten kokoamisen jälkeen on taas äidin sanojen mukaan seesteinen, äiti asettuu olohuoneen lattialle kontalleen ja nostaa toisen jalkansa nilkka koukussa kattoa kohti. ”Kolmijalkainen koira, se on joogaa,” äiti sanoo. ”Nyt minä soitankin Helenalle, että tulee iltateelle, tätähän pitää juhlia, uutta alkua!” Äiti ja Helena juttelevat yömyöhäiseen asti, minä nukahdan sanoihin, jotka pulpahtelevat sieltä täältä kuin ilmakuplat vedestä, naurahteluihin, teepannun kohinaan, henkareiden kolkutteluun, kun äiti esittelee kaappiin jääneitä mekkojaan. Helena kokeilee yhtä ja minä ehdin kuulla, että äiti antaa mekon Helenalle, se on niin sopiva. Joskus äiti ja Helena pukeutuvat molemmat hienosti ja silloin pappa tulee lukemaan minulle iltasadun ja peittelee sänkyyn. Äiti ja Helena syövät ja tanssivat sellaisena iltana ravintolassa ja nauravat aikuisten asioille ja äiti tulee kotiin kun on jo oikein pimeä. Äiti käy huoneessani, kumartuu antamaan suukon. ”Olet semmoinen rakas tallukka”, äiti sanoo ja minä hymyilen unessa asti.

Äiti toivoo, että minä oppisin pukemaan reippaasti. Äitiä hermostuttaa se, että useinmiten minä vain venyn ja vanun. Olen äidin mielestä yhtä pumpulilullaa siinä lattialla vaatekeossani. Joskus äiti uhkaa pukea vaatteeni porraskäytävän vaahtosammuttimelle, jos minä en saa puettua niitä itselleni. ”Menen sitten vaahtosammuttimen kanssa jäätelölle, jos sinua ei kiinnosta”, äiti tokaisee koppavasti ja alkaa tehdä lähtöä. Minä olen kyllä huomauttanut, ettei vaahtosammuttimella ole suuta, millä syödä jäätelöä, mutta äiti sanoo, että ”on sillä suu, millä se muuten puhuisi, minä olen jutellut sen kanssa, eikä se mikään vatsastapuhuja ole.” Äidin mielestä vaahtosammuttimen kanssa voi myös laskea mäkeä ja käydä pyöräilemässä, rimpuillakin se osaa ja pelata jalkapalloa.

Äiti on listojenlaatimisessa kaupungin aatelia. Äiti osaa tehdä listoja kaikesta, suosikkikaduista, värikkäimmistä mainoskylteistä, hymykuoppaisimmista ihmisistä, pehmoisimmista nallenkorvista, nuuhkunenäisimmistä koirankuonoista, maailman pienimmistä ilonaiheista. Viikonpäivien listaamista äiti rakastaa: maanantaina on muuten-vaan-päivä, tiistaina tuijotetaan telkkaria, keskiviikkona kellutaan ammeessa, torstaina tehdään teeleipiä, perjantaina puistellaan matot, lauantaina lallatellaan, sunnuntaina saa kertoa salaisuuksia ja vähän valehdella. ”Nyt on lapseni koko viikon ohjelma mustaa valkoisella, se on tässä näin, ota hyvä asento ja kuuntele.” Äiti muistaa elää listan mukaan kaksi tai neljä päivää ja sitten lista jää sanomalehden väliin ja joutuu paperinkeräykseen.

Ruokalistoja äiti laatii aina kesäloman lopussa. ”Syksyllä pitää jaksaa, pitää syödä vitamiineja ja hivenaineita, kuituja, porkkanoita, että pimeänäkö paranee.” Äiti ryntäilee keittiössä maustehyllyltä kuiva-ainekaapille ja lorittaa ohjetta ääneen, ”Kokki S’il Vous Plait, palveluksessanne”. Minä istun yleisössä ja saan joskus toimia morttelinvääntäjänä. Pfuff, pfuff, pfuff, punaiset ja keltaiset maustepilvet pöllähtävät ilmoille, äiti aivastaa ne keittiön kattoon. Äiti raastaa inkivääriä ja peukalonkynttä samaan soppaan, pusertaa tomaatista siemenet leikkuulaudalle ja tarkistelee viimeisiä myyntipäiviä sipulitihrusilmin. Lautaselle saan lopulta annoksen, joka on aika kaukana siitä, miltä näyttävät yhdessä jauhelihakastike ja perunamuusi.

Äiti on maalta kotoisin. Juopulilta. Äiti on tyttönä kulkenut kotimetsissä ja ajatellut, että aikuisena pitää tulla samoille poluille oman lapsen kanssa, että puetaan lapselle punaiset kumisaappaat ja otetaan matkaan pikkuinen kori. Äidin kotimetsät ja kotikin myytiin, äiti ei pääse sinne enää. ”Metsässä saa kulkea kuka vain, ei metsää tarvitse omistaa”, minä olen sanonut, mutta äidin mielestä se ei ole sama asia. ”Täällä sydämessä on se kotimetsä ja sydän on sen metsän kohdalta särkynyt.” Äiti sanoo ja hipaisee rintaansa. Minusta se kuulostaa jotenkin liioitellulta. Kun minulla seuraavan kerran on oikea syntymäpäivä, sanon äidille, että haluan lahjaksi metsäretken ja nimitän äidin Neiti Metsäsammalenpöyhijäksi ja olen itse Sankar Jylhän Kuusiston. Me menemme Juopulille, syömme eväät Hirvimajalle johtavan tien varressa, kuivan kankaan nyttyset ja nöttöset takertuneina paidan helmaan. Ehkä äidin sydän sillä tavalla tulee taas ehjäksi.

Äidillä on hyvä hajuaisti, hän sanoo perineensä sen. Äidin nenä tietää, miltä tuoksuu huoli tai suru ja tarhapäivän itku. Äiti seisoo päiväkodin eteisessä, farkkuhameessa ja pilkkusukkahousuissa. Äiti halaa, istuu penkille, tarttuu minua kainaloista. Farkkuhamesylissä pysyy hyvin kyydissä. Äiti silittää poskea, pyyhkii hiekansirut silmien alta, puhaltaa näkymättömät linnut lentoon. ”Ne vievät lasten suruja ylhäälle. Niistä tehdään tuulen karttoja”, äiti sanoo. ”Kun suru saa tehtävän, se muuttuu ennenpitkää iloksi. Niin käy myös koti-ikävälle”, äiti sanoo ja ponnistaa minut selkäänsä.

Kurkottamassa, laskeutumassa, palaamassa, lähtemässä. Elämän paikat ovat aikaan sidotut, muistot tekevät kiinnikkeitä. Ne sallivat pudota menneesseen, sallivat nousta, kivuta vuosia pitkin, nähdä taivaita hipovat latvat. Jokaisella meillä on maisemamme, kuvat silmiemme takana, ymmärryksemme. Tämä blogini sisältää kertomuksia lapsuuteni ja nuoruuteni Juopulilta ja huomioita, joita teen kaupungissa asuvana etäkyläläisenä.

Osallistuin viime syksynä Muhoksen Koivu ja Tähti –kulttuurikeskuksessa järjestettyyn Luovat kylät –seminaariin. Seminaarin toteutuksesta vastasivat Kipinää kylille –hanke (PSK-Aikuisopisto) sekä Pohjoiset kylät –hanke (Pohjois-Pohjanmaan liitto). Tilaisuuden juonsi Petri Sirviö ja yhtenä puhujana oli elokuvaohjaaja Markku Pölönen. Kuultiin myös kylien liiketoiminta-asiamies Juha Kuismaa (Kylien bisneskeissit –hanke) sekä muutamien kyläyhteisöjen edustajia (Alpua, Piehinki, Plassi).

Aloituspuheenvuorossaan Petri Sirviö kokosi muutamia huomioita kylien tulevaisuustyöhön liittyen. Kirjasin muistiin hänen pohdintojaan. 1.) Ympäristöön kiinnittyminen ja yhteyden tunteminen tiettyä paikkaa kohtaan tuottaa parhaimmillaan pitkäkestoista, pysyvää pääomaa, kulttuuripääomaa. Kulttuuripääoman merkitys olisi syytä tiedostaa toimintaa kehitettäessä. 2.) Hyvinvointi maaseudulla ja maaseudun valttikortit löytyvät osatekijöistä, pienillä, erikoistuneilla toiminnoilla voidaan tuottaa yhteistä hyvää. 3.) Lähivuodet eivät tuo parannuksia kuntatason ideointiin, joten ylhäältä käsin ei kannata jäädä odottelemaan mitään uutta, oma aktiivisuus toiminnan suunnittelussa ja yhteisön hyvinvoinnin edistämisessä sen sijaan tulee korostumaan. 4.) ”Etäkyläläisyys”-käsite on hyvä tiedostaa ja huomioida ja hyödyntää voimavarana. Etäkyläläisyyttä voi ruokkia antamalla etäkyläläiselle ja kesämökkiläiselle tilaisuus tuntea rauhassa yhteyttä kylää kohtaan. Esimerkiksi netin kautta mahdollistuva kyläläisyys tulisi sekin tunnustaa omaksi kyläläisyyden muodokseen (poismuuttaneet tms. jotka haluavat säilyttää siteensä kylään). Ei tunnettaisi turhaan mustasukkaisuutta omasta asuinpaikasta vaan otettaisiin avosylin vieraat vastaan. Nettisivujen kunto ja ajantasaisuus kannattaisi näin ollen pitää etusijalla.

Elokuvaohjaaja Pölönen vakuutti, että suomalainen maaseutu tulee olemaan lähivuosikymmenten trendi. Hän maalaili visioita USA:n talouden romahtamisesta ja idän voittokulun myötä itäisten kulttuurien sekä luonnon merkitystä ja ihmisen sisäistä rauhaa korostavien katsomistapojen valtaannoususta. Suomalainen maaseutu on sellaista filosofiaa vasten suoranainen ideaali; täällä eletään hiljaisuuden, hitauden ja rauhan yltäkylläisyydessä.

Pölönen kehotti kyläyhteisöjä pohtimaan huolella, millainen oma kylä on mielialaltaan, millaisia ovat kylän asukkaat, mitä tulevaisuudelta toivotaan. Kylän sisäisen luottamuksen saavuttaminen vaatii työtä ja ylläpitoa. Kyläkuvaa tulisi miettiä kokonaisuudessaan osiensa summana. Kylillä on erikoisosaamista, siitä pitäisi ammentaa, perustaa vaikka jokin konkreettinen ”naamakirja”, joka kertoisi kylän asukkaiden erityisosaamisalueista. Aloin pohtia, millä tavalla aikapankkijärjestelmää voisi jalostaa kylien käyttöön. Oulun alueella aikapankkitoiminta on tietääkseni jossakin muodossa käynnissä. Virallinen aikapankki on paikallinen yhteisö, jonka jäsenet vaihtavat keskenään palveluksia ja/tai hyödykkeitä. Jäseneksi voi liittyä sellainen, joka voi tarjota yhteisölle hyödykkeitä tai palveluja, joista on muille sen jäsenille hyötyä. Aikapankin ”rahayksikkö” (esim. yksi tunti työtä=yksi yksikkö) eroaa rahasta siten, että se on olemassa vain vaihdon ajan ja se voi olla miinusmerkkistä. Yhteisö myöntää jäsenilleen luottoa ja kun palveluksen vastaanottanut jäsen vuorostaan tarjoaa palveluksen jollekin toiselle, hänen tilillään ollut miinusyksikkö katoaa. Vaikka aikapankissa myönnetään luottoa, korkoa ei peritä. Kylät voisivat räätälöidä aikapankkiajatuksen pohjalta omannäköisen rakenteen palveluiden vaihtotarkoitukseen.

Pölönen korosti tarinoiden tärkeyttä kylän kehittämisessä. Tarinat liimaavat meidät maisemaan, luovat identiteettiä. Lapsille ja nuorille kylän historiasta tulisi kertoa kiinnostavalla tavalla niin, että he saisivat mahdollisuuden tuntea ylpeyttä asuinsijoistaan ja tahtoa puolustaa kylänsä oikeuksia.

Tarinoiden lisäksi on oltava traditioita, samanlaisina toistuvia asioita, tapahtumia, jotka pitävät yllä kyläläisen yhteyttä yhteisöönsä. Mielekäs ”perinnekartta” voisi olla vuosikalenteri kylätalon seinällä. Kalenteriin merkittäisiin yhteissuunnittelun pohjalta seuraavan vuoden tapahtumia ja yhteisiä tilaisuuksia. Vuosikalenteri jäsentäisi ja rytmittäisi arkea tuntuvasti. Vuodenkiertoon sisältyvät traditiot profiloituvat kullakin kylällä luontevasti ja hiljalleen, niistä tulee aikojen saatossa kylän sielun peili. Konkreettisia esimerkkejä kylien yhteisistä toveista ja hankkeista tuli seminaarissa esille kyläyhdistysten esitelmissä: pesäpalloillat, karaoketuokiot, lauluillat, ulkoilureitistö, kylän entiset nuoret –yhteisön tapaamiset, koko perheen tanhupiiri, kelkkareitit, hiihtoladut, oman myllyn tuotteiden markkinointi, perheliikuntapäivä, sählykerho…yms.

Kylällä tapahtuva viestintä tukee kylän identiteetin ja yhteisöllisyyden vahvistumista. Nettisivuilla kylän tavoitekuvassa tulisi nostaa esiin kylän vahvuudet todellisuuspohjalta (esim kalaisa järvi, marjaisa luonto, kylän henki, kylätalo, hyvä tiestö, osaaminen…jne.).

Pölönen vakuutti, että oudolla tavalla maaseudun vetovoima tulee kaikesta huolimatta pysymään aina. Tähtitaivas, metsän humina, metsän tuoksut, veden välke; luonnonympäristömme istuu meissä vahvoina kuvina. Pölönen sanoi uskovansa, että tietyt ympäristötekijät ovat tallentuneet geeneihimme, meillä tulee kummallinen, kotoisa olo, kun joudumme elämässämme edellä mainitun kaltaisten tilakokemusten äärelle.