Tammikuu – Uuden vuoden sauna

Alaston käsivarsi sukeltaa saunatakin hihaan, sormet ohittavat vanhan froteen rispaumat, hihansuussa repsottavat lankalenkit. Tyttö vetää pisimpänä roikkuvan langan irti, antaa sen pudota lattialle, nappaa vohvelikankaisen pyyhekopuran käsistäni ja taittelee sen kapoisille lapsenhartioilleen. Näppärästi jalkaterä etsii aukon linttaan lytistyneestä vinkkelinvarresta ja pujahtaa kenkään. Vinkkeleiden kuperat pohjat keinuttavat tyttöä lattialla, kengät ovat selvästi vielä liian suuret, mutta tyttö on valmis: mennään. Päättäväisesti hän rontostaa ulos pirtistä.

Hän ryntää edelleni hankeen lapioidulla polulla, saunatakin vyö umpisolmulle sidottuna, kädet tiukasti pyyhkeenliepeissä. Välistä sääri koskettaa rosoreunaista lumivallia, hän on hujeltua polulta, korjaa kulkuaan nopeasti.

Koko matkan hän pitää silmiään Tilley-lampussa, jonka Saunanlämmittäjä on ripustanut polun päähän saunan ikkunalle. Kaasu hehkuu lampun sukassa, sisällä saunassa se ei jaksaisi valaista, kuuma höyry kostuttaisi sen.

Tyttö nostaa säpin uun-muotoon taivutetusta ovenkarminaulasta ja riuhtaisee omin voimin höyryn turvottaman oven auki. Riisuudumme kynttilän valaisemassa porstuassa. Tyttö kipuaa vinkkeleillään huojuvalle penkille, kohottautuu saunatakki kainaloon niitattuna naulakolle. Sormet pyöräyttävät takin niskarenksun puisen nupin varaan. Hän laskeutuu takaisin lattianrajaan, varoo koskettamasta muurin pintarappausta paljaalla kyljellään, se on joskus raapinut minun lapsenihoni hiertymille. Lattialla hän tuo jalkansa betonille, varpaat kipristellen hän totuttelee sen kylmännihkeyteen, katsoo minua hytisten, vie kätensä pienen vartalonsa ympärille, katsoo lakkaamatta, kuin etsien hymystäni suojaa kylmältä tai tältä yllättävältä vierauden tunteelta.

Saunanpuolelta löyly hyökkää vastaan äkäisenä. Porstua täyttyy hetkessä paksusta sumusta. Me puskemme itsemme sen läpi, saunan ovi sulkeutuu perässämme.

Kynnyksen ylitettyään tyttö pysähtyy ja nuuhkii: mistä tänne tulee kesää? Saunanlämmittäjä on tuonut saunaan navetan orsilla kuivuneet vastaparit. Vastat on haudutettu kuumassa vesiämpärissä, pyöräytetty kiukaalla joka puolelta, pehmitetty lehdet, ne ovat melkein kuin tuoreita taas. Se tuoksu täyttää koko saunan.

Vesipadan kannen nuppi on ehtinyt kuumentua, tartun siihen varovasti siirtääkseni kantta. Leveä kansipelti tasapainoilee holtittomasti nupin jatkeena, käsivarteni hipaisee erehdyksissä polttavaa peltiä, säpsähdän, sormet heltiävät nupista ja kansi kalahtaa äkkiarvaamatta kiukaan päälle. Tyttö kavahtaa viereltäni kauemmaksi.

Kuopaisen padasta kauhallisen kiehuvaa vettä, tyttö seuraa vartaloni liikerataa, ihmettelee työn mekaniikkaa. Kallistan kauhaa lumikylmän vesikoolin päällä, teen sitä niin monta kertaa, että sekoan laskuissa, otan, päästän, otan, päästän. Jalat paikoillaan, ylävartalon kulku edestakaisin padan ja lauteiden välillä. Hiljalleen vedet sekoittuvat, uskallan valuttaa koolista yhden kauhallisen kaulaa pitkin rinnalleni.

Tyttö on pysytellyt toimituksen ajan taaempana lattian puuritilän päällä, hän on asettanut kätensä ristittyinä pullean vatsansa päälle, odottanut jännittyneenä työni valmistumista.

Nyt hän siirtyy pyynnöstäni alimman lauteen vierelle, upottaa kätensä valmiiseen pesuveteen, huljuttelee sormiaan. Minä lasken kolme hailakanlämpöistä kauhallista hänen hiuksilleen, neljännen. Puristelen suortuvat läpimäriksi ja kerään poninhännän niskaan. Pisarat valuvat kyynelnoroina hänen poskiltaan, otsalta ne kerääntyvät hänen kippuranenälleen.

Nousemme lauteille, tyttö ensin, minä hänen jäljessään. Heilautan yhden kauhallisen löylyvettä lauteelle, istumme kastellulle puulle tunnustellen. Tyttö änkeää kämmenet reisiensä alle, kuuma puu nipistelee hänen ohutta ihoaan. Hetken hän liikehtii paikallaan, nostelee polviaan. Lisään vettä hänen alleen.

Äiti laula, laula minut taas maailmalle, hän sanoo istuttuaan jonkin aikaa hiljaa. Minä laulan. Tuosta pienestä vartalostaan hän kasvaa, saa sydämeensä uuden kaipuun, odotuksen, poistuu viereltäni sinne, missä lapsuuden unia eletään,

nyt niin pehmeä, pulleavatsainen, punaposkinen tyttöni.

Hän jatkaa laulua itsekseen, kun minä lopetan, nojaa katseellaan kiukaan tulipesän hehkuun, hoipertelee äänellään tuskin kuuluvia, kokeilevia säveliä. Hän keksii sanoja, kurkottelee niillä kevääseen, kesäänkin jo. Kiukaan luukun ilmanottoaukoissa liekit näyttävät tanssivan hänen pieniä toiveitaan. Minä sulan roudasta, sulan hänen kirkkaalle uskolleen, valolle, joka taas nousisi, vielä tämänkin jälkeen.

Löylynraukeina istumme saunan porstuaan raitistelemaan. Kampaan hänen hiustensa auringonkerät, ilonsykkyröinä ne putoilevat sormieni lomitse. Mulperipuita, silkkiperhosia, kasvavat rukoukseni hänen maailmansa turvaksi. Kuivaan hänen varpaansa, kiedon valkoisen, sylini täyttävän vartalon karkeaan froteeseen, sellaisena möykkynä vien hänet takaisin talolle. Hän pysyy matkan vaiti, kuuntelee, että askeleeni pysyvät polulla.

Pirtin portailla hän kaivaa päänsä pyyhkeen suojista, nostaa katseensa, haluaa tähytä vielä hetken niitä tähtiä, jotka ovat yksin ja putoamaisillaan.

Mainokset

Joulukuu – Maa on niin kaunis

Kuusi on nostettu sisään aamulla, sille raivattiin tila maantien puoleisen ikkunan edestä. Oksanpäät notkuvat, metalliklipseissä ohuet valkoiset kynttilät ovat palaneet puoliväliin, niiden kovertuneelta laelta kasvaa tiukkaan punottu, käpristynyt sydänlanka. Liekki pysyttelee tasaisena, ei savuta.

Ja tyttö, seitsemänvuotias. Hän laulaa, vastasaunotut poskenummut, huulillaan ilosanoma: Maa on niin kaunis.

Sydämessään jo tieto, pieni otaksunta siitä, millä tavalla asiat voisivat hetkessä muuttua, jos levottomuus roihahtaisi kesken kaiken.

Pirtin pöytä on siirretty keskilattialle. Mummo pilkkoi sianpään kirveellä pirtin uunin edessä, puupölkyn päällä, otti hyytelöaineen aivoista. Sisäelimistä ja teurasjätteestä silputtu taikinamassa kaadettiin pilkkumiin. Syltty hyytyi yön aikana kylmäkomerossa.  

Kylään tullut suku odottaa kutsua aterialle. Rieska, kinkku, laatikot, joulutortut, nisupossuja. Valmis syltty viipaloituna tarjoiluastialla.

Tyttö, olkihimmelinsä alla, tuossa yhtä aikaa jäntevässä ja hauraassa varressaan, antaa laulun soida loppuun, niiaa, siirtyy kartanon puoleiselle ikkunalle: joko, joko. Silmät poimivat kellarin viereltä ison, huurteisen koivun, eivät erityisesti pane merkille sitä, että on kirkas ilta.

Kuun nisät valuvat maitoa hangille, pellot loistavat navetan takaa. Aattoillan valo harjaa tähdet himmeiksi. Pakkanen paukahtelee nurkissa.

Jo raotetaan ovea, sieltä kumarrellen saapuu kirjavaan vasikannahkatakkiin verhoutunut joulu-ukko, pahvinaamari kasvoillaan, pumpuliparta ja pumpulikulmat. Ukolle tarjotaan tuolia, autetaan istumaan. Vinkkeli napauttelee lattiaa, rytmi ontuu.

Tyttö nostetaan polvelle, ei uskaltaisi viipyä siinä kauan. Vasikannahka tuntuu elävältä paljasta käsivartta varten, karva kutittaa. Housujen karhealle sarkakankaalle laskostuu tytön ruudullisen leningin helma.

Tyttö laskeutuu lattialle vaivihkaa, suku nauraa ukon jutulle, kukaan ei katso, kuinka hän, pitkin askelin, kiirehtii pöydän taakse.

Paketista kuoriutuu muovinen klarinetti. Hän piirtäisi siitä kuvan opettajalle loman jälkeen. Pienet sormet taittelevat lahjapaperin, siirtävät syrjään.

Ja kuinka hän nukkumaan mennessään esittää toiveen, tekee vetosolmuja unesta uneen,

että pysyisi tuossa kuvassaan, tämän hetken,

lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden, kaikki kaukaiset vuodet, jotka tulisivat. Kulkisi niiden läpi, kuin ohutta spiraalia muodostuisi hänen jäljistään hangelle, säilyttäisi näköyhteyden,

pysyisi tuossa kuvassaan.

Marraskuu – Sukutalon vuosikymmenet

Tyhjä talo
Tyhjä talo

Marraskuu otti puseroon. Kamarinpuolella oli pidetty tulta kakluunissa, sen jälkilämmöissä talo kostui. Talon vaivalloinen hengitys kulki huoneiden läpi edestakaisena rahinana, nurkkien vetiset yskökset tiivistyivät iholle. Hiukset tuoksuivat kissanpennuilta, sokeilta, pikkukorvaisilta rääpäleiltä, joiden kevyet vinkaisut kuuluivat kaiken aikaa vintin laidoilta. Koetin unohtaa ne, laskin käden ikkunan alla jaloillaan seisovalle sähköpatterille. Se lämpeni epätasaisesti, kylkeen joskus sulaneen muovikassin käry osui heikosti nenään.

Talo purettaisiin kohta. Huoneissa haisi ryöpätyltä sieneltä. Kaikki irtain heiteltäisiin ikkunoista traktorin lavalle, palava jäte kuljetettaisiin poltettavaksi järvipolun varressa olevalla pellolle. Palamaton jäte kulkeutuisi kaatopaikalle. 

Jonakin päivänä alkaisin muistella, millä tavalla huolellisesti piti astua portaat tänne, betonin reuna uhkasi sääriä jokaisella polvennostolla. Ei kannattanut tukea itseään portaiden lautakaiteisiin, ne heiluivat, maali hilseilisi kämmeniin. Alkaisin uskoa, että sormet löytäisivät salaisuuksia tyhjistä avaimenrei’istä, sellaisia, joita ihmiset päästävät itsestään, huomaamattaan, poismennessään, jättäessään jälkeensä huoneita, suljettuja kaapinovia, piilopaikkoja tärkeille esineille.

Reikiin kurkottelemalla saisin omakseni talon vuosikymmenet, kaiken ilon, vaietun, ratkaisut, joita tehtiin hyvää toivoen. Tai lämpöä.

Kuusikymmentäluvulla kylällä kiersi uutta keksintöä markkinoiva remonttiporukka. Moni talo otti tarjouksen vastaan. Ulkovuorilaudan ja hirren väliin ruiskutettavan uretaanivaahdon piti toimia tehokkaana lisälämmöneristeenä.

Kun vuorilautaa seuraavan vuosikymmenen vaihteessa käytettiin auki, lupaus todettiin tyhjäksi. Eristeestä ei ollut jäljellä kuin onnettomia riekaleita, vaahto oli puristunut kasaan, hävinnyt, haihtunut noin vain olemattomiin. 

Seitsemänkymmentäluvulla kamarin lattiaan valettiin betoni, taas lämmön toivossa. Suunnitelmat tehtiin omalla porukalla, tuttujen miesten kesken: Pohjalle multaa ja hiekkaa, siihen ladotaan villat päälle ja valu.

Viat rupesivat näkymään kahdeksankymmentäluvulla. Ärhäkkä rihmasto lahotti alimmat hirret keittiön ja kamarin välisestä seinästä. Olimme juuri muuttaneet taloon, kun jääkaappi humahti läpi lattiasta. Lattia käytettiin auki. Yhdessä kohdassa seinää alin hirsi oli niin pehmeä, että siihen saattoi työntää sormen.

Tiedettiin, ettei koko taloa enää pystyttäisi pelastamaan. Oli kuitenkin pakko uusia tukirakenteet keittiön alapohjaan, jotta edes väliaikainen asuminen jossakin talon osassa onnistuisi. Neljäntuuman runkolankut sahautettiin Heikkilän pojilla. Isä seisoi lattian ilmatilassa, naulasi sivuseiniin tukilankut, joiden päälle istutettiin lattian runko. Isä nakutteli lastulevyt runkolankkuihin, levitti päälle tuoreet muovimatot, leikkasi oviaukkojen kohdalta siististi veitsellä, upotti kynnyspuun alle.

Rihmasto jatkoi kasvuaan, nousi ylös seiniin. Se alkoi kukkia hirren päälle ladottujen levyjen raoista, komeasti kirjaillut, kellertävät ruusut puskivat rykelmänä kohti valoa, lämpöä, ääntä. Ikkunan lähellä ne takertuivat mummon ripustamiin verhoihin, liimasivat kankaan osaksi rakennusta.

Yhdeksänkymmentäluvulla talo oli asumaton. Keittiössä levällään isän verstas, tiskipöydällä omasta metsästä haettuja havuja, kuusenkärkikasvustoa. Oksa upposi pallon- ja kuusenmallisiin oasiskartioihin, syntyi koristeita, lahjaksi naapureille ja myyntiin. Isä suori punaisia ja kultaisia satiininauhoja, pujotteli niitä koukuksi taivutetulla rautalangalla havujen sekaan. Isän ympärillä pehmeä höyry, vihreän turkishaalarin vetoketju rinnanpuoliväliin auki. Leikkurit käsissään, ylävartalo taipuneena pöydän ylle. Vanha vinyylisoitin pyöritti levyltä lauantaitanssit.

Isän mentyä nukkumaan tupakoin usein yksin keittiössä, kasvot heijastuivat ikkunalasista, aikuisuutta opettelevan säikähtänyt katse. Tulipään hehku, kuvan ainoa oranssinpunainen. Ikkunan takana musta maantie, tiheä metsä. Silloin tällöin pimeys rikkoutui Louhiperän miesten autonvaloista.

Olin varma, että jonakin päivänä olisin päässyt riittävän kauaksi siitä kaipuusta, joka minua vaivasi täällä, päästäkseni taas lähelle, tunteakseni selvästi huoneet ja huoneisiin sijoitellut tavarat, ihmiset, jotka ottivat syliin, silittivät hiuksia, antoivat lämmön juosta vartalolla, sivelivät naarmut polvilta, kauniit kädet, kauneimmat, mitä koskaan tulisin näkemään. Ja pihaa ympäröivät pellot, metsät, rakennukset, polun järvelle.  

Tunnustelisin muistoissani ulko-oven aaltoilevaa, maalattua panelilautaa, tarttuisin itsetehtyyn ovenripaan, kylmään metalliputkeen, jonka kiinnitys oli kätten tasolla, vinossa, kahden ruuvin varassa.

Huomaisin lasiverannon pitsiverhot, linnut niissä.

Kulkisin vapisten läpi porstuan, ruokakomerot, vasemmalla kamarin ovi, vintinaluskomero, vintinportaat, oikealla ovi pirttiin. Oven yläosassa oli jousi, joka rengahteli avatessa, ei jaksanut vetää ovea perille, jätti ilman varaan. Lukonkieli piti lonksauttaa aina kunnolla paikoilleen.

Koskettaisin punaisenruskeaksi maalattua leivinuunia, sen pankolla, verhon takana olin maannut hiljaa ja kuunnellut, kuinka tuli räiskyi uunissa, arina kuumui. Isä oli tuonut maitokärryillä puita liiteristä, lontosti pirttiin lumisilla kengillä, kantoi käsivarsillaan seitsemänkymmenensentin uunipuita. Tiesin jo, että puolet uuninpuitten pituudesta passasi kiukaanpesään.

Muu perhe sai suojansa pihapiiriin rakennetusta uudesta talosta, minä palasin aina takaisin tänne.

Nähdäkseni, miten kaikki oli käynyt, että ihmiset, jotka näitä huoneita olivat joskus asuttaneet, olivat poistuneet, antaneet kaiken jäädä näin.

Ja jotta tuntisin taas lähelläni tytön, joka nousi portaat vinttiin, laskeutui talonpäädyssä askelman kesäkamariin, katseli ikkunasta pelloille, piirsi kirjaimia katossa riippuviin pölyisiin pukupusseihin. Jossakin kaulan alueella painava tunne, joka ulottui rintalastaan, suru siitä, että elämässä piti tehdä valintoja. Miksi kaiken ei voinut vain antaa sujua ajan kanssa. Miksi onni ei ollut näkymä itsen ulkopuolella, jotakin, jonka olisi saanut pyydystetyksi. Tai edes hipaistuksi. Että se olikin vain ajatus, joka oli jo puoliksi ajateltu ja valmis katoamaan.

Hyvä lankkulattia, isä sanoisi. Se oli hyvä. Me muistelisimme yhdessä, että se sentään oli ollut hyvä, vielä purkuhetkellä, pirtin lattia. Se oli sääli ottaa pois, se osa tästä talosta.01Korpela

Korpela_syksy

Isän työ

Kylätalolla järjestetyssä sadonkorjuujuhlassa 27. syyskuuta kerroin isäni muistoja viljanpuinnista Korpelanmäellä. Tarkoituksenani oli saattaa muistot proosarunomuotoon mahdollisimman pian ja laittaa luettavaksenne tähän runoblogiini. Työ ehti viivästyä… Nyt viimeistään heräsin, kun lumikin ehti maahan. Alkaa olla jo noloa puhua viljanpuinnista talven äärellä, mutta ajattelin, että teen työn nyt kuitenkin valmiiksi.

Juhlassa sain kuulijoilta uuden sanan käyttööni: sutkaimet. Ne ovat ne tapit, joiden avulla merkittiin kylvöalue peltoon. Sitkaimiksikin kuulemma kutsutut. Juopulilla käytössä on ollut pääasiassa sutkaimet (saa väittää vastaan!).

Juuret-runoblogissa proosalliset tekstikatkelmat, runot, on rakennettu juopulilaisten muisteloiden pohjalta. Ja osittain omieni. Osa sisällöistä on täysin dramatisoitua. Psykoterapeutti, kirjailija ja kulttuuriantropologi Katriina Järvinen sanoo Gloria-lehden (12/2013) haastattelussa, että vain puolet elämästä on totta, loput saa keksiä itse. Se kuulostaa lohdulliselta ajatukselta. Ja antaa luvan leikkiä kuvilla, joita kertyy erilaisista kohtaamisista elämän varrella. Siinä saa sitten pohtia, kumpi oikeastaan onkaan totuudenmukaisempaa, faktaksi luultu vai puhdas fiktio. Ihmisen mahdollisuus luoda itsestään ja ympäristöstään aina uusia tarinoita, on elämän kiehtovimpia ominaisuuksia.

Seuraavassa kertomuksessa matkataan 1960-luvun Juopulille, syyskuulle, viljanpuintiaikaan.

Vanha Vikströmin maamoottori pyöritti puimakonetta. Hevoskärryt ajoivat seipäiltä viljan puimakoneen syöttökaukalon viereen. Mies purki kuormasta syöttäjälle. Syöttäjä työnsi viljan puimakoneen nieluun.

Yksi mies tarvittiin jyväsäkkien vaihtoon. 

Maisema oli syksypuolella, valo kuulas ja kirkas, auringossa vielä mukava lämpö. Sellaisia piti puintipäivien olla.

Minä, penska, joutuisin ruumenukoksi. Pölyisimpään hommaan. Puimakoneen toisesta päästä ropisivat olkikorret, vihneet ynnä muut akanat ja roskat. Niitä minä keräisin kasaan, talteen. Ne säilöttäisiin elosuojaan, käytettäisiin lehmien alustana navetassa. Lisättäisiin rehuunkin.

Olin ollut isällä kaverina keväällä, kun laitettiin nämä kasvamaan. Olivat jo lämpimät kevätillat, aurinkokin laskemassa, käsin, kylvövakasta heitettiin jyvät maahan. Isä merkkasi sutkaimilla kylvöalueen nurkat. Että tiesi, mihin oli kylvetty. Siirsi sitten tappeja, siirsi uuteen paikkaan.

Kesällä oli isä vielä kulkenut pihassa, pirtin ja navetan väliä, peltoja. Tämmöinen auvo, oli isä sanonut valosta heinänteossa.

Talosta taloon kiertävän puimakoneen mukana tulivat aina talkoolaiset. Siellä oli kylänmiehiä nytkin pellonlaidalla, useampia, joku ottanut isän tehtävät.

Oli se järkytys koko kylälle, että tuon ikäinen mies, saappaat jalassa menee.

Jo isän aikana oli tullut puimakoneen yhteyteen lietso. Ei tarvinnut kuin hangota oljet siihen. Oli iso puhallin, josta lähti paksu putki elosuojaan. Se puhalsi roskat suoraan sinne.

Kohta kävelisin tästä, kohti talkooväkeä, saisin taikon, alkaisin työn. Katsoisin ihmetellen käsiäni, miten tottuneesti ne tekivätkään kaiken, miten huolettomat ne olivat. Miten tuttuina kertyivät ihonpoimut peukalon ja etusormen väliin, kun käsi puristui taikon varteen, nosti roskat maasta. Lietson siivet pyörisivät siinä taikon piikkien edessä, pelkäisin tyrkkääväni siipiin, liian syvälle. Siinä se olisi romina kuulunut.

Puimakoneen sivulla oli ränni, josta jyvät uivat ulos. Kun säkki täyttyi, piti siinä olla laittamassa nopeasti uutta paikoilleen.

Pellolla viljaseipäät tyhjenivät pikkuhiljaa, ne jätettiin pystyyn, kerättäisiin myöhemmin pois. Tyhjät seipäät.

Lokakuu – Eksyneet

Vedenpinta on puhdas, syyssateiden jäljiltä. Poika istuu keskituhdolla, leuka uhmakkaassa terässä, pystyt kasvot, luoksepääsemätön, painunut rinta. Hänen hiljaisuutensa on jyrkkää, katse yltää ohitseni, löytää maiseman, mutta ei halua nähdä.

Vene lipuu ojanvartta tutulle paikalleen, matala, puumainen suopursu raapii laitaa.

Aikanaan venerantaan oli lyötynä kuusirangoista kuorittuja paaluja, joiden väliin rysät pingotettiin kuivumaan. Puisista kaarista ja verkosta rakennetut pyydykset, keulakaaresta pienenivät perää kohti. Kala kun lähti uimaan verkkotunnelia pitkin, puikahti nielusta, eksyi pussiin, sellaiseen sumppuun, josta ei osannut pois.

Poika ei tarjoudu ottamaan vastaan pienintäkään muistoa.

Tartun kädelläni risukosta, vedän venettä lähemmäs penkkaa. Ojanvarsi on luja, turve on kuivunut tiiviiksi, kasvaa päältä sammalta ja varpukasveja. Poika nousee paikaltaan, vene keinahtaa, pelästyttää, pakottaa ottamaan tukea jostakin, minun vartalostani, olkavarrestani, jostakin. Häpeillen poika kiepsauttaa itsensä maihin.

Haluaisin sanoa: Tällaista on palata. Olla kotona viimeinkin. Mutta säästän hänet siltä. Minulla on paluuni, hänellä vasta lähtönsä. Hän tuntee itsensä syrjäytetyksi, tulleensa sysätyksi hetkeen, joka näyttäytyy kaikkialla päällekäyvinä totuuksina, laajalle levittyvä, vaitelias taivas, isot mustat kuuset seinämänä korven laidassa.

Ajomiehen huuto kumahtaa kuin laukaus vettä pitkin. Lähellä rantaa avosuon kylki painuu kasaan, rimpipaikat, suon pyöreät silmät, vetäytyvät tyhjyyteen. Riistaniityillä kalistellaan, jahtihuudot yltyvät.

Poika katsoo minua totisena, epäröi tulla. Ojennun häntä kohti, pieni, laiha vartalo puristuu odottamatta kiinni, käsi on viileä, vedän hihansuuta suojaksi.

Karpalo pusertuu tummanpunaisina pisaroina aamuvarhaisen udun läpi.

Avosuon takana räme kituuttaa mäntyä, kuusennärettä. Maapohja on pehmyttä rääseikköä. Suopursu kasvaa tiheänä, kahnuuttaa nilkoissa. Kulku käy sykäyksittäin, askel varmistelee.

Jalka torskahtaa vetiseen onkaloon mättään juurella. Ne ovat huomaamattomia, saappaanvarsi hörppää herkästi vettä, nyt selvittiin onneksi kuivin jaloin. Yritän kerätä puheeseeni hymyä, jonkinlaista huolettomuutta. Poika näprää jännittyneenä takinhelmaansa, kuin purkaakseen tuohon toimeen koko lapsen mittansa, sydäntä kalvavan epävarmuuden, haluaa minun totevan: tämä oli virhe, nämä äänet, tuoksut, kävely hatarassa maastossa, kaikki, me emme kuulu tänne.

Kohta ovat vastassa saniaiset ja kortteet, mustikka, kuusi. Alusta kuivuu, kivennäismaa tulee lähelle pintaa. Poika pysähtyy, ottaa sormiinsa lähimmän puun, pitkät alaoksat tekevät majan, hän kumartuu, kurkistaa. Siellä on vain sammalta.

Hänen vartensa, irrotettu, siirretty, ryömii piiloon, hämärään. Menen perässä.

Maan lempeät polvet, ne köröttelevät meitä, eksyneitä.

Syyskuu – Pitkäsiima

Tyyni, musta vesi, koleat rannat. Laskimme pyydyksen viikko sitten. Joka päivä koukut on käyty syöttämässä pikkukaloilla ja kastemadoilla.

Poimin siiman rantanäreiköstä, sormissa nytkähtää. Mertamaan nokassa pulputtavat teerikoiraat, rinta arkana, yksinäisyyteen totuttelevan puhetta.

Isä työntää veneen vesille, potkaisee vauhdin mättäiltä.

Järven päällä sumu on taipuisaa, pieniruotoista höyhentä, poispuhallettavissa. Melon hiljalleen, emäpuu veistää uurrosta vedenpintaan, keula halkoo auki aamuvarhaista näyttämöä.

Selkälangan kohot pitävät pyydyksen pinnalla, tapsilangat roikkuvat vedessä muutaman metrin välein. Paikka paikoin koho on painunut näkyvistä, se tietää saalista.

Isä nostaa siimaa. Veneessä räpilästää muutama iso ahven. Pitelen sylissäni laakeaa, sahatusta laudasta tehtyä laatikkoa, siima kerätään laatikon pohjalle. Reunalaudoissa on tapsilangoille kolot, lanka putoaa sahausuraan, koukku jää laatikon ulkopuolelle.

Joku teerikoiraista rohkenee kujertaa, matkii kevätsoidinta. Vesi vangitsee kutsun, rannat kuin surureuna kehystävät muistoa kesän viimeisestä yöstä, kuutamosta, jossa varjot sinersivät, maa löysi lähelle taivasta.

Isä pyöräyttää veneen köyden lenkille kituliaaseen pikkukoivuun. Hyppään maihin. Märkä avosuo sieppaa saappaanterän jähmeään kouraansa, maiskauttaa irti. Astumme pitkospuille.

Isä ei ehdi nähdä, kuinka ranta lohkotaan mökkitonteiksi, kaivetaan ojat, jotta saataisin suo kuivaksi tonteilta, nurmetettua.

Korpelan puolelle levitetään ojamaat, mänty valtaa saran, ranta tihenee, kasvaa liki umpeen, vain polku lähtee järveltä kohti kotia. Hyvänä kesänä, kun on lämmintä ja sopiva kosteus, hurahtaa latva reilu puoli metriä pituutta, sivuilla oleviin uloimpiin versoihin tulee samanlainen vuosikasvu.

Isä ei sitä ehdi nähdä.

Viemme siiman laatikossaan savusaunan eteiseen, ylähyllylle. Siellä se makaa talvet, makaa kaikki vuosikymmenet. Enkä minä vielä tiedä, että se on siellä sittenkin, kun sauna kerran siirretään oman taloni tieltä.

Elokuu – Elotanssit

Jyvä oli saavuttanut täyden kokonsa, vihneet sojottivat leveämmällä, eivät enää supussa niin kuin nuorempana. Isännät olivat kulkeneet pellonlaitoja, odottaneet herkeämättä viljan joutumista, nyppäsivät nyt tähkästä suuhunsa; leikkuun hetkellä se olisi kova pureksittava.

Illan viileys tulvahti ikkunasta, odotit tiellä, toinen jalkasi monarkin polkimella, tarakalla serkkupoikasi. Tähtäsin hypyn perennapenkin ylitse, lasi takanani helähti, hela kilahti karmia vasten. Helmat sylissäni kahlasin heinikon poikki, autoit minut tangolle, pinnat nitkahtivat kolmen vartalon painosta.

Kylätien ratina renkaan alla, öljyämättömän kettingin rouske, istuimen jousien narahtelu. Alamäessä annoit pyörän rullata. Päälyrenkaan viillon ympärille sidottu narumöykky jylkytti matkassa, hento vaatekerros päästi viiman läpi, väistelit kaarrellen kesäsateen tekemiä kuoppia.

Pitäisi sorittaa nuo montut, serkkupoika tuumasi, maantieravin takaa saisi täytteen. Istuin käsivarsiesi välissä vapisevana, hengitit hiuksiini, metsä keinui ohitse painavina oksistoina, kuusi siellä täällä kohosi isompana kuin toiset, menetettyjen puut.

Möyrylän tiensuulla jarrutit. Pujottauduin kyydistä, pyörä laskettiin petäjänkylkeen. Kangas nousi varvukoiden välistä, tavoittelit minua vierellesi, se oli pyyntö, kutsu, lupaus: Vielä tämän kerran. Kipusimme rinnettä pitkin, haitarinsoitanta lipui vastaan polulla, tasamaalla pyörittiin rinkiä, nauru helisi jäkälikköön.

Teimme tanssien lähtöä toisistamme, kesästä, kasvojen päivetys haalenisi, kohtaamiset kävisivät harvinaisemmiksi, emme enää löytäisi reittiä toistemme luo.  

Kotimatkalla talutit pyörääsi, serkkupoika oli aikonut tulla jäljestä. Hiljaisuus ryömi välissämme, käsi piti kättä kuin särkyvää, epäröiden. Ohut hämärä likisti puunrungot yhteen.

Poikkesimme tieltä kotipihani kohdalla, aitan takana vedit minut hätäisesti lähellesi. Olisin voinut hajota ikuisuuteen, sanattomana, en osannut toivoa muuta. Silmissäsi mittaamaton, musta syli, johon pudota, avaruus, johon kadottaa äärellisyytensä.

Käännyit ottaaksesi pyörän ojanpenkalta, pimeys kohahti ylle, peitteli lähtösi. Sydän rinnassa takoi tyhjiötä, mielettömyyttä, nollapisteen. Ilta syveni. Navetan päädyssä kyti muuripadan alla vielä heikko hiillos, kuuntelin pitkään, kuinka kaipaus halkoi maisemaa.