Marraskuu – Sukutalon vuosikymmenet

Tyhjä talo
Tyhjä talo

Marraskuu otti puseroon. Kamarinpuolella oli pidetty tulta kakluunissa, sen jälkilämmöissä talo kostui. Talon vaivalloinen hengitys kulki huoneiden läpi edestakaisena rahinana, nurkkien vetiset yskökset tiivistyivät iholle. Hiukset tuoksuivat kissanpennuilta, sokeilta, pikkukorvaisilta rääpäleiltä, joiden kevyet vinkaisut kuuluivat kaiken aikaa vintin laidoilta. Koetin unohtaa ne, laskin käden ikkunan alla jaloillaan seisovalle sähköpatterille. Se lämpeni epätasaisesti, kylkeen joskus sulaneen muovikassin käry osui heikosti nenään.

Talo purettaisiin kohta. Huoneissa haisi ryöpätyltä sieneltä. Kaikki irtain heiteltäisiin ikkunoista traktorin lavalle, palava jäte kuljetettaisiin poltettavaksi järvipolun varressa olevalla pellolle. Palamaton jäte kulkeutuisi kaatopaikalle. 

Jonakin päivänä alkaisin muistella, millä tavalla huolellisesti piti astua portaat tänne, betonin reuna uhkasi sääriä jokaisella polvennostolla. Ei kannattanut tukea itseään portaiden lautakaiteisiin, ne heiluivat, maali hilseilisi kämmeniin. Alkaisin uskoa, että sormet löytäisivät salaisuuksia tyhjistä avaimenrei’istä, sellaisia, joita ihmiset päästävät itsestään, huomaamattaan, poismennessään, jättäessään jälkeensä huoneita, suljettuja kaapinovia, piilopaikkoja tärkeille esineille.

Reikiin kurkottelemalla saisin omakseni talon vuosikymmenet, kaiken ilon, vaietun, ratkaisut, joita tehtiin hyvää toivoen. Tai lämpöä.

Kuusikymmentäluvulla kylällä kiersi uutta keksintöä markkinoiva remonttiporukka. Moni talo otti tarjouksen vastaan. Ulkovuorilaudan ja hirren väliin ruiskutettavan uretaanivaahdon piti toimia tehokkaana lisälämmöneristeenä.

Kun vuorilautaa seuraavan vuosikymmenen vaihteessa käytettiin auki, lupaus todettiin tyhjäksi. Eristeestä ei ollut jäljellä kuin onnettomia riekaleita, vaahto oli puristunut kasaan, hävinnyt, haihtunut noin vain olemattomiin. 

Seitsemänkymmentäluvulla kamarin lattiaan valettiin betoni, taas lämmön toivossa. Suunnitelmat tehtiin omalla porukalla, tuttujen miesten kesken: Pohjalle multaa ja hiekkaa, siihen ladotaan villat päälle ja valu.

Viat rupesivat näkymään kahdeksankymmentäluvulla. Ärhäkkä rihmasto lahotti alimmat hirret keittiön ja kamarin välisestä seinästä. Olimme juuri muuttaneet taloon, kun jääkaappi humahti läpi lattiasta. Lattia käytettiin auki. Yhdessä kohdassa seinää alin hirsi oli niin pehmeä, että siihen saattoi työntää sormen.

Tiedettiin, ettei koko taloa enää pystyttäisi pelastamaan. Oli kuitenkin pakko uusia tukirakenteet keittiön alapohjaan, jotta edes väliaikainen asuminen jossakin talon osassa onnistuisi. Neljäntuuman runkolankut sahautettiin Heikkilän pojilla. Isä seisoi lattian ilmatilassa, naulasi sivuseiniin tukilankut, joiden päälle istutettiin lattian runko. Isä nakutteli lastulevyt runkolankkuihin, levitti päälle tuoreet muovimatot, leikkasi oviaukkojen kohdalta siististi veitsellä, upotti kynnyspuun alle.

Rihmasto jatkoi kasvuaan, nousi ylös seiniin. Se alkoi kukkia hirren päälle ladottujen levyjen raoista, komeasti kirjaillut, kellertävät ruusut puskivat rykelmänä kohti valoa, lämpöä, ääntä. Ikkunan lähellä ne takertuivat mummon ripustamiin verhoihin, liimasivat kankaan osaksi rakennusta.

Yhdeksänkymmentäluvulla talo oli asumaton. Keittiössä levällään isän verstas, tiskipöydällä omasta metsästä haettuja havuja, kuusenkärkikasvustoa. Oksa upposi pallon- ja kuusenmallisiin oasiskartioihin, syntyi koristeita, lahjaksi naapureille ja myyntiin. Isä suori punaisia ja kultaisia satiininauhoja, pujotteli niitä koukuksi taivutetulla rautalangalla havujen sekaan. Isän ympärillä pehmeä höyry, vihreän turkishaalarin vetoketju rinnanpuoliväliin auki. Leikkurit käsissään, ylävartalo taipuneena pöydän ylle. Vanha vinyylisoitin pyöritti levyltä lauantaitanssit.

Isän mentyä nukkumaan tupakoin usein yksin keittiössä, kasvot heijastuivat ikkunalasista, aikuisuutta opettelevan säikähtänyt katse. Tulipään hehku, kuvan ainoa oranssinpunainen. Ikkunan takana musta maantie, tiheä metsä. Silloin tällöin pimeys rikkoutui Louhiperän miesten autonvaloista.

Olin varma, että jonakin päivänä olisin päässyt riittävän kauaksi siitä kaipuusta, joka minua vaivasi täällä, päästäkseni taas lähelle, tunteakseni selvästi huoneet ja huoneisiin sijoitellut tavarat, ihmiset, jotka ottivat syliin, silittivät hiuksia, antoivat lämmön juosta vartalolla, sivelivät naarmut polvilta, kauniit kädet, kauneimmat, mitä koskaan tulisin näkemään. Ja pihaa ympäröivät pellot, metsät, rakennukset, polun järvelle.  

Tunnustelisin muistoissani ulko-oven aaltoilevaa, maalattua panelilautaa, tarttuisin itsetehtyyn ovenripaan, kylmään metalliputkeen, jonka kiinnitys oli kätten tasolla, vinossa, kahden ruuvin varassa.

Huomaisin lasiverannon pitsiverhot, linnut niissä.

Kulkisin vapisten läpi porstuan, ruokakomerot, vasemmalla kamarin ovi, vintinaluskomero, vintinportaat, oikealla ovi pirttiin. Oven yläosassa oli jousi, joka rengahteli avatessa, ei jaksanut vetää ovea perille, jätti ilman varaan. Lukonkieli piti lonksauttaa aina kunnolla paikoilleen.

Koskettaisin punaisenruskeaksi maalattua leivinuunia, sen pankolla, verhon takana olin maannut hiljaa ja kuunnellut, kuinka tuli räiskyi uunissa, arina kuumui. Isä oli tuonut maitokärryillä puita liiteristä, lontosti pirttiin lumisilla kengillä, kantoi käsivarsillaan seitsemänkymmenensentin uunipuita. Tiesin jo, että puolet uuninpuitten pituudesta passasi kiukaanpesään.

Muu perhe sai suojansa pihapiiriin rakennetusta uudesta talosta, minä palasin aina takaisin tänne.

Nähdäkseni, miten kaikki oli käynyt, että ihmiset, jotka näitä huoneita olivat joskus asuttaneet, olivat poistuneet, antaneet kaiken jäädä näin.

Ja jotta tuntisin taas lähelläni tytön, joka nousi portaat vinttiin, laskeutui talonpäädyssä askelman kesäkamariin, katseli ikkunasta pelloille, piirsi kirjaimia katossa riippuviin pölyisiin pukupusseihin. Jossakin kaulan alueella painava tunne, joka ulottui rintalastaan, suru siitä, että elämässä piti tehdä valintoja. Miksi kaiken ei voinut vain antaa sujua ajan kanssa. Miksi onni ei ollut näkymä itsen ulkopuolella, jotakin, jonka olisi saanut pyydystetyksi. Tai edes hipaistuksi. Että se olikin vain ajatus, joka oli jo puoliksi ajateltu ja valmis katoamaan.

Hyvä lankkulattia, isä sanoisi. Se oli hyvä. Me muistelisimme yhdessä, että se sentään oli ollut hyvä, vielä purkuhetkellä, pirtin lattia. Se oli sääli ottaa pois, se osa tästä talosta.01Korpela

Korpela_syksy

Mainokset