Isän työ

Kylätalolla järjestetyssä sadonkorjuujuhlassa 27. syyskuuta kerroin isäni muistoja viljanpuinnista Korpelanmäellä. Tarkoituksenani oli saattaa muistot proosarunomuotoon mahdollisimman pian ja laittaa luettavaksenne tähän runoblogiini. Työ ehti viivästyä… Nyt viimeistään heräsin, kun lumikin ehti maahan. Alkaa olla jo noloa puhua viljanpuinnista talven äärellä, mutta ajattelin, että teen työn nyt kuitenkin valmiiksi.

Juhlassa sain kuulijoilta uuden sanan käyttööni: sutkaimet. Ne ovat ne tapit, joiden avulla merkittiin kylvöalue peltoon. Sitkaimiksikin kuulemma kutsutut. Juopulilla käytössä on ollut pääasiassa sutkaimet (saa väittää vastaan!).

Juuret-runoblogissa proosalliset tekstikatkelmat, runot, on rakennettu juopulilaisten muisteloiden pohjalta. Ja osittain omieni. Osa sisällöistä on täysin dramatisoitua. Psykoterapeutti, kirjailija ja kulttuuriantropologi Katriina Järvinen sanoo Gloria-lehden (12/2013) haastattelussa, että vain puolet elämästä on totta, loput saa keksiä itse. Se kuulostaa lohdulliselta ajatukselta. Ja antaa luvan leikkiä kuvilla, joita kertyy erilaisista kohtaamisista elämän varrella. Siinä saa sitten pohtia, kumpi oikeastaan onkaan totuudenmukaisempaa, faktaksi luultu vai puhdas fiktio. Ihmisen mahdollisuus luoda itsestään ja ympäristöstään aina uusia tarinoita, on elämän kiehtovimpia ominaisuuksia.

Seuraavassa kertomuksessa matkataan 1960-luvun Juopulille, syyskuulle, viljanpuintiaikaan.

Vanha Vikströmin maamoottori pyöritti puimakonetta. Hevoskärryt ajoivat seipäiltä viljan puimakoneen syöttökaukalon viereen. Mies purki kuormasta syöttäjälle. Syöttäjä työnsi viljan puimakoneen nieluun.

Yksi mies tarvittiin jyväsäkkien vaihtoon. 

Maisema oli syksypuolella, valo kuulas ja kirkas, auringossa vielä mukava lämpö. Sellaisia piti puintipäivien olla.

Minä, penska, joutuisin ruumenukoksi. Pölyisimpään hommaan. Puimakoneen toisesta päästä ropisivat olkikorret, vihneet ynnä muut akanat ja roskat. Niitä minä keräisin kasaan, talteen. Ne säilöttäisiin elosuojaan, käytettäisiin lehmien alustana navetassa. Lisättäisiin rehuunkin.

Olin ollut isällä kaverina keväällä, kun laitettiin nämä kasvamaan. Olivat jo lämpimät kevätillat, aurinkokin laskemassa, käsin, kylvövakasta heitettiin jyvät maahan. Isä merkkasi sutkaimilla kylvöalueen nurkat. Että tiesi, mihin oli kylvetty. Siirsi sitten tappeja, siirsi uuteen paikkaan.

Kesällä oli isä vielä kulkenut pihassa, pirtin ja navetan väliä, peltoja. Tämmöinen auvo, oli isä sanonut valosta heinänteossa.

Talosta taloon kiertävän puimakoneen mukana tulivat aina talkoolaiset. Siellä oli kylänmiehiä nytkin pellonlaidalla, useampia, joku ottanut isän tehtävät.

Oli se järkytys koko kylälle, että tuon ikäinen mies, saappaat jalassa menee.

Jo isän aikana oli tullut puimakoneen yhteyteen lietso. Ei tarvinnut kuin hangota oljet siihen. Oli iso puhallin, josta lähti paksu putki elosuojaan. Se puhalsi roskat suoraan sinne.

Kohta kävelisin tästä, kohti talkooväkeä, saisin taikon, alkaisin työn. Katsoisin ihmetellen käsiäni, miten tottuneesti ne tekivätkään kaiken, miten huolettomat ne olivat. Miten tuttuina kertyivät ihonpoimut peukalon ja etusormen väliin, kun käsi puristui taikon varteen, nosti roskat maasta. Lietson siivet pyörisivät siinä taikon piikkien edessä, pelkäisin tyrkkääväni siipiin, liian syvälle. Siinä se olisi romina kuulunut.

Puimakoneen sivulla oli ränni, josta jyvät uivat ulos. Kun säkki täyttyi, piti siinä olla laittamassa nopeasti uutta paikoilleen.

Pellolla viljaseipäät tyhjenivät pikkuhiljaa, ne jätettiin pystyyn, kerättäisiin myöhemmin pois. Tyhjät seipäät.

Mainokset