Aatoksen paloa ja sydämen valoa -kiertueen artistit tiesin ennakkoon huonosti. Tuotantohistorian tuntemus oli muutaman radiossa soitetun kappaleen varassa. Takalon osasin sijoittaa Haukiputaalle, Elorannan muistin tehneen Louhelan Akille joskus laulun tai kaksi. Joku töissä mainitsi Elorannan oululaistaustasta.

Kun ajelin perjantai-iltana Juopulin kylätalolle, tie oli musta ja kostea, ilman lämpötila plussanpuolella. Vimparintien risteyksessä paloi ulkotuli merkkinä tapahtumapaikasta, ensimmäisenä tervetuliaislauseena. Piha oli täynnä autoja, lisää ulkotulia. Pimeyden puristavassa kourassa kylätalo hehkui lämpöä ja kotoisuutta. Kiittelin kiertueen alulle sysääjää mielessäni: Tämä on juuri oikea vuodenaika järjestää iltatapahtuma. Juuri tässä hetkessä ihminen tarvitsee kynttilänliekkiä enemmän kuin milloinkaan, valaisimia, jotka syttyvät kuin pienet majakat huoneennurkkiin. Juuri tämä vuodenaika on se, jolloin kodintekeminen tuntuu tärkeältä ja juuri tässä hetkessä kodin väri on vaimeankeltainen kajo. Tänään tarvitaan myös ihmisiä lähelle, tarvitaan paikka, jossa ollaan yhdessä, yhteinen asia, jota vartioida.

Olen ymmärtänyt, että Los Angeles on minulle lähempänä ideaa kodista kuin mikään muu kaupunki maailmassa. Sanat ovat säveltäjä-kapellimestari Esa-Pekka Salosen. Lainaus on viime lauantain (9.11.) Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta Esa-Pekka Salosen haastattelusta. Olen ymmärtänyt. Kodin idea näyttäytyy toteamuksessa annettuna ymmärryksenä, jonkinlaisena hyväksyntänä aika ajoin kohtuuttomalta tuntuvan maailman edessä. Kulttuurimaantieteilijä Pauli Tapani Karjalaisen mukaan kotiutuminen on kimppu intiimejä ympäristösuhteita. Kotiutuminen on mielellisyyttä ja tunnetta, kehon suhdetta aikaan ja ympäristöön. Kotiutua voi myös ohimeneviin hetkiin, yhteisöllisyyden kokemuksiin, tiloihin, jotka hetkellisesti parantavat, antavat lyhyen armahduksen ihmisenä olemisen tiellä.

Joskus keskellä pimeintä, lumetonta ja lohduttominta marraskuuta saattaa tavanomaiseksi läpikuluksi tarkoitettu ilta kohota arkisen elämismaailman keskipisteeksi, tulla oudolla tavalla kotoisaksi ja jälkeenpäin muistettavaksi. Niinkin voi käydä, joskus marraskuussa, että saa itselle enemmän kuin oli osannut toivoa tai olla vailla.

Aatoksen paloa ja sydämen valoa -kiertue oli sovitettu sopivan intiimiksi. Musiikki tuli lähelle, se haastoi osallistumaan ja riisuutumaan ennakkoluuloista. Artistien puheessa ja lavaolemuksessa kuului ja näkyi tekemisen vilpittömyys. Esiintyjät juttelivat vieraiden kanssa ennen keikkaa, keikan aikana ja väliajalla. Iltaa tehtiin yhdessä. Arjen ahtaat vaateet ja rooliutumiset unohtuivat, tila rakentui avoimuudelle, myötätunnolle ja rehellisyydelle. Laulun äärellä pohdittiin kaikenlaista pussailusta perheellistymiseen, yksinäisyydestä vapauden ja oman tilan kaipuuseen. Sitäkin lauluntekijä pohti, miten laulut ovat aina samoja, millä tavalla ihmisyys kietoutuu säkeisiin nyt niin kuin entisinä aikoina. Sama perimmäisyyden pohdinta valtautuu lyriikoissa. Ihminen esittää kaikkina aikoina samoja kysymyksiä, koska elämä on liian suuri koskaan kokonaan tajuttavaksi.

Ihmisen paikka tässä katoavassa ajassa on kertomusta etsimisestä. Vain kohta, josta kertomustamme kulloinkin kudomme kokoon, muuttuu. Jokainen katselukulma näyttää olemassaolomme vähän eri tavoin. Tarkastelemme asioita aina uusista yhteyksistä, uudessa iässä, toisenlaisissa elämäntilanteissa, toisinaan jonkun viereltä, toisinaan yksinäisyydestä. Emme voi tulkita olemassaoloamme ilman meitä ympäröivää esineistöä, yhteisöä ja luontoa. Jo ensimmäisinä olemassaolon hetkinä pyrimme löytämään lähelle toista, lämpöä, ravintoa ja suojaa. Meissä on tarve kiinnittymiseen, tarve etsiä asioita, jotka juurevoittavat meidät elämään. Kehomme tekee alituiseen selvitystä siitä, mikä on osamme siinä yhteydessä, jossa elämämme tapahtuu.

Jos joskus maailmassaan saa mahdollisuuden heittäytyä tähtitaivaan alle pitkäkseen, voi pienen hetken ajan tuntea ainaisen etsinnän lakanneen. On kuin olisi koko elämänsä elänyt vain löytääkseen hangen pinnan vartaloaan vasten, antaakseen selkärangan vaipua myötäilemään talvenkulun muotoilemaa maankantta. Kuin olisi ollut olemassa vain jättääkseen vanttuut lepäämään vartalon vierelle, jotta niiden pörröinen villa saisi liimautua kiinni kinokseen. Rinta rauhoittuu, hengityksen pehmeä höyry lämmittää nenänpään. (Lunta ja hankia odotellessa!)

Sitten tulevat kysymykset, jotka ovat kaikkia aikaisempia kysymyksiä suuremmat. Ylhäällä, isossa kaukaisuudessa, hajoaa siruiksi avaruus, jonka vangitseva katse pakottaa etsimään yhä vain enemmän, yhä korkeammalta, pakahduttavammin. Siinä kohdassa, jossa levittyvä tähtitaivas on kertomatta vastauksia esittämiimme kysymyksiin, saamme avuksi taiteen. Lauantain Hesarin haastattelussa Esa-Pekka Salonen kertoo etsivänsä säveltämällä vastausta siihen, kuka on.

Sävel-, kuva- ja sanataiteen avulla ihmiskunta on aina luonut maailmanselityksiä, ratkonut jännitteitä oman ja vieraan välillä, hoivannut kivuliaita elämänsiteitään, synnyttänyt uutta, antanut merkityksiä edesmenneelle maailmalle.

Konsertin aikana ajattelin useasti laulun kertojaa: Miten hänet näytetäänkin aina etsimässä. Tavan takaa kuulemme radiosoitossa lauluja, jotka haluavat uskotella laulun kertojan päässeen etsinnän tulosten, oikeiden vastausten ja löytämisen äärelle. Kuuntelijoina onneksi ymmärrämme, kuinka lauluun kerrottu onni on pelkkä ohimenevä hetki, johon tottumisesta seuraisi vain täydellinen lamaantuminen. Löytäminen laulussa tai elämässä ei koskaan jää pysyväksi olotilaksi. On tärkeää säilyä etsijänä, koska vain niin ihminen uskaltaa kurkottaa ulos fyysisen maailmansa faktuaalisuudesta, katsoa kohti pyhää, tavoitella jotakin, joka asettaa ihmisyyden ja ihmistunteet lähemmäksi oikeudenmukaisuuden pyrkimystä.

Se, millä tavalla laulut tulevat kerrotuksi tai kuulluksi, on kulttuuristen ja yhteiskunnallisten merkitysverkostojen tulosta. Kysymys on siitä, mihin tarkkaavaisuutemme milloinkin kohdistuu. Tätä taustaa vasten voimme ajatella, etteivät mitkään laulettavat asiat ole vähäpätöisempiä kuin toiset. Jokaiselle laululle löytyy ottaja, jokainen lyriikka tavoittaa jonkun.

Takalon ja Elorannan tulkinnoissa minut tavoitettiin illan aikana useammin kuin kerran.

Esiintyvää taiteilijaa seuratessa aivan häkeltyy siitä, miten kokonaisvaltaisesti taiteilija tekemiselleen antautuu. Taiteentekeminen on valtava riskinotto, se on hullunrohkeutta, jossa tekijän persoona asettuu väistämättä näkyville. Taitelijat ovat tulkkejamme, usein he pukevat meidät kysymyksillä, joita emme olleet osanneet etsiä.

Uusi Oulu ei saa hylätä osallisuuttaan alueen kulttuurintuotannossa. Kulttuuriin investoiminen kaikkina aikoina on elintärkeää. Haastattelussaan Esa-Pekka Salonen muistuttaa, että myös pettuleivän aikaan Suomeen rakennettiin kulttuuria, koska kansa tarvitsi sitä. Lama ei niin ikään saa olla syy kulttuuristen palveluiden supistamiseen. Kulttuuri pitää meidät ihmisinä ja puhaltaa meihin henkeä. Tarvitaan instituutioita suojelemaan kulttuuria. Monenlaiselle taiteenilmaisulle on oltava kanavansa. Yhtenäiskulttuurin murenemisen myötä suurten kertomusten tiet hajaantuivat laajalle, pieniksi, toistensa lomitse loikkiviksi poluiksi. Noita polkuja syntyy koko ajan uusia. Tänä päivänä jonkin taideilmaisun muodon hygienisoiminen korkeakulttuuriksi ei ehkä enää ole tarpeen, pikemminkin tulee instituutioiden taholta osoittaa arvo vastaanottamisen kokemukselle. Kasvavat ikäpolvet tulee tehdä tietoisiksi erilaisista taideilmaisun muodoista ja järjestää matalankynnyksen kohtaamispaikkoja taiteelle. Kansanomaisuus ei ole (mahdollisen) taide-elitismin vihollinen. Kansanriveistä syntyy kokonaisvaltaista luovuutta kaikille elämänalueille monialaisen kulttuurielämän ja -kasvatuksen tuella. Jo lapsikin ymmärtää, mikä arvo on ladattuna tilanteeseen, jossa yhteisö on kokoontuneena kulttuurielämyksen äärelle. Pieni Lyylini sanoi Juopulin kylätalon konsertin jälkeisenä päivänä, että mää haluan äiti joka päivä sinne, missä ne hassut setät laulaa, että ampiainen pörrää niityllä.

Aatoksen paloa ja sydämen valoa –kiertue oli Juopulilla paikka pohtia omaa maantieteellistä kulttuuri-identiteettiään. Takalo pyysi yleisöltä vastausta kysymykseen, onko Oulu Pohjanmaata. Uuden Oulun sisällä maisemallinen ja kulttuurinen vaihtelu on suurta. Pohjois-Pohjanmaa näkee alavilta aina vaaramaisemiin saakka. Uusi Oulu on sikermä, jossa yhdistyvät merellisyys, tasaiset, laajat peltomaat, entinen merenpohja, valjastetut ja vapaana virtaavat joet ja syvemmälle sisämaahan mentäessä korkeusvaihtelut. Miltä Uusi Oulu näyttää Juopulilta katsottuna? Oman ylikiiminkiläisyyteni ja juopulilaisuuteni kompassineula on aina pyrkinyt kohti Koillismaata, Pudasjärveä, Taivalkoskea. Koillismaalla pohjois-pohjanmaalainen maisema muuttuu jyrkemmäksi, mäkisemmäksi, puusto tummemmaksi ja jylhemmäksi. Se oli jo ku muutti tänne kaupunkiin, Ouluun, ku tuli ammattikouluun tänne, niin se oli se, että jäi kaipaamaan sitä semmosta harjumaisemaa niinku kotona. Juopulilla varttuneen isäni muisto nuoruusvuosilta paljastaa paljon siitä, millä tavalla ylikiiminkiläinen maisema erottuu muiden Oulun entisten ympäristökuntien, nykyisten uuden Oulun alueiden maastosta. Ylikiimingin alueella harjut rikkovat tasaisuuden, laakeat peltomaat ovat vähemmistöä. Juopuli on suurten, korpisoisten erämaiden ympäröimä. Metsä on havupuuvaltainen, pajua, raitaa ja leppää tapaa pääasiassa järvien ranta-alueilla. Juopulin kylänraitilla pohjanmaalaiseen tasamaahan tottuneen huomio kiinnittyy huomattaviin korkeuseroihin. Harjunmäki, Juopulin järven takana Korkiamaa ja Härkövaara. Niissä ovat kylän penskat kulkeneet isoilla joukoilla mäenlaskussa. Suon pinnasta mitattuna korkeuserot saattavat olla neljä-viisikymmentämetriä, elleivät enemmänkin.

Muutamat juopulilaisista kavereistani aloittivat 1990-luvulla peruskoulunjälkeiset opintonsa Pudasjärven ammattikoulussa. Se tuntui heille luontevalta valinnalta koulutusohjelmatarjonnan vuoksi, mutta taustalla saattoi olla muutakin. Olen halunnut uskoa, että meistä Ylikiimingin koillisosissa varttuneista tuntuu jossakin kohtaa samalta kuin pudasjärvisistä. Se, mikä se kohta on, on tietysti selittämätöntä. Yksi lapsuudenhaaveistani oli, että sitten sopivassa iässä aloittaisin hevosopinnot Pudasjärven ammattikoulussa. Muuttaisin sinne tekemään elämääni, koska siellä tuntui toiseksi kotoisammalta. Opinnot veivät toisaalle, hevoshommatkin jäivät, mutta viehtymys yhdentymiseen pudasjärvisten kanssa jollakin mielen tasolla saattoi jäädä elämänpituiseksi.

Päätalon Taivalkoski-kuvaukset istuttivat 1980-luvun maalaislapseen mielikuvia kohtuullisuudesta ja sitkeydestä. Jotenkin vain se hiihtely vaikeapääsyisessä ja läkähdyttävässä maastossa tarttui sisäiseen kartastoon yhdenlaiseksi hengenpitimeksi ja syntyi tarve ottaa omaksi sieltä suunnalta jotakin.

Kulttuurimaantieteellinen kotoisuuden kokemus on osa itsen tulkintaa suhteessa toiseen, aikaan, paikkaan ja elettyihin tiloihin. Uuden Oulun asukkailta saisi koko kirjon tulkintoja oululaisuudesta, jos kysyisi niin kuin Takalo: Onko Oulu Pohjanmaata vai mitä? Millaisista aineksista alueellinen identiteetti muodostuu, missä on oma kulttuurinen ja maantieteellinen koti? Tuonsorttisen keskustelun voi aloittaa vapaasti vaikka tämä blogin kommenttilaarissa. Uusi Oulu on moninainen maantieteellinen ja kulttuurinen kokonaisuus, jonka vivahteet on syytä tiedostaa ja tunnustaa. Joskus olen tuntenut, että Kainuukin on lähempänä omaa sielunmaisemaani kuin varsinainen merellinen Oulu, vaikka sitä olen jo pitkään asuttanutkin. Se, miltä koti on joskus tuntunut, ei lähde ihmisestä pois. Ei silloinkaan, kun vanhat kuntarajat katoavat ja elämä alkaa uusien hallinnollisten rajojen sisäpuolella. Ehkä juuri silloin tarjoutuu mahdollisuus tarkastella omaa identiteettiä uusin silmin, uudesta kohdasta. Saattaa herätä halu nousta etsimään taas, hahmotella uusia muotoja oman lähiyhteisön olemassaololle ja kulttuurin voimistumiselle.

Uudelta Oululta Aatoksen paloa ja sydämen valoa -kiertue oli – kuten sanottua – viisas, pienisuuri teko.

Tarvitaan tietysti rohkeat, taitavat ja heittäytyvät artistit, jotta konsertti voi toteutua vuorovaikutteisena ja iltamatyylisenä. Sitä, että saadaan tämmöinenkin, joka ei varsinaisesti tiedä olla esitettävältä musiikilta mitään vailla, suuntaamaan tarkkaavaisuutensa tapahtumiin niin voimakkaasti, voi pitää onnistumisen mittana. Olin lopulta hämmästyksissäni artistien lavakarismasta. Keikan päätteeksi Eloranta lupautui vielä välittämään tämän päivän tulkintansa eräästä poikaiällä levyttämästään kappaleesta. Ennen esitystä hän tunnusti, että kypsällä iällä alkaa olla vaikea päästä käsiksi nuoren pojan sielunmaisemaan ja tulkita uskottavasti tunteita, jotka olivat ainutkertaista paloa senhetkisessä ihmisruumiissa. Aikuisuus tuo esitykseen oman luonnollisen lisänsä, mutta niinkin voi käydä, että teksti on yhtäkkiä uskaliaampi, raikkaampi ja koskettavampi kuin nuoruuden tulkinta koskaan. Kun kuuntelijana jättäytyy auki tekstin ja musiikin edessä, voi saavuttaa olotilan, jossa ruumiskin alkaa oireilla. Koko lailla saa pidellä penkinlaidoista kiinni, ettei humpsahtaisi samanaikaisesti palelevine ja hikoilevine jäsenineen lattialle. Laulun historia ja esityksen nykyhetki solmiutuivat Elorannan aikuisessa äänessä sävykontrastiksi, jossa vastakohtaisuudet heijastelivat toisaalta monenlaisesta luopumisesta, toisaalta antautumisesta ja takaisinsaamisesta. Nuoruuden rakkaustarinoista olemme kuulleet mittaamattoman määrän erilaisia musiikillisia variaatioita. Eloranta onnistui laulullaan puhumaan aiheesta niin, että sisin kuunteli. Esitys ei saanut kaipaamaan takaisin iäksi kadotettuun nuoruuteen, vaan luojan kiitos antoi uskoa siihen, että myös tässä maailmassa on elämää elettäväksi ja tunteita pideltäväksi.

Vieruskaverille ei sitten keikan jälkeen voinut todeta muuta kuin, että tässä taidetaan olla melko perinpohjaisesti myytyä naista. Kaveri nyökkäili ymmärtävästi. Siellä suunnalla oli kaikesta päätellen vireillä jotakin samaa. Kulttuurielämys antaa parhaimmillaan hetken lääkintää sielulle ja rauhattomalle mielelle. Tälläkin kertaa tilanteen teho oli luomisen ja vastaanottamisen lämpimässä ja koko kehoa ravistavassa kädenpuristuksessa.