Sain toimia yhtenä ohjaajana kaksipäiväisellä lasten ja nuorten liikuntaleirillä Juopulin kylätalolla (24.-25.7.2013). Leirin järjestämiseen oli haettu ja saatu Oulun kaupungin NEROa eli lasten ja nuorten ennaltaehkäisevän työn toimintarahaa. Leirin toiminnanohjaajana toimi Serafina Mäkelä. Hänen luotsaamissa suunnittelukokouksissa leirin sisältö oli hioutunut toteutettavaan muotoonsa.

Leirille osallistui kaikkiaan 36 lasta. Lapset jaettiin neljään joukkueeseen, jolla kullakin oli oma ohjaajansa. On liikuttavaa olla mukana prosessissa, jossa ryhmäytymistä alkaa hiljalleen tapahtua. Jo lyhyessä ajassa joukkue voi hitsautua kaverista huolta kantavaksi tiimiksi. Ohjaajan rooli on merkittävä ja vastuullinen. Koko olemuksellaan, elehdinnällään, puheensa sävyllä ja sisällöllä ohjaaja osallistuu toimintailmapiirin rakentumiseen. Tunnelmaa on helppo latistaa tai luoda kannustavaksi. Ryhmäytymisprosessissa ohjaajan on tärkeä kysyä itseltään, millaisilla keinoilla osoitan olevani joukkueeni ja leirille osallistuvien lasten kanssa ”samalla puolella”. Sama kysymys on tähdellinen esittää myös koulussa ammattikasvattajan tai kotona vanhemman roolissa: Millaisilla keinoilla minä vakuutan kohtaamani lapsen siitä, että samalla puolella ollaan? Julkisuudessa on kevään aikana puitu lasten kanssa työskentelemisen problematiikkaa kurinpidollisten toimenpiteiden näkökulmasta. Kysymys ”samalla puolella olemisesta” ei sijoitu akselille kurinpidollisten pohdintojen kanssa, sille on oma alueensa, jossa tärkeintä on oivallus ihmisen ja hänen yksilöllisten tarpeidensa ymmärtämisestä. Lasten kanssa työskentelevän on hyvä ottaa työnsä lähtökohdaksi ajatus, että kehittymisen ja maailmassa pärjäämisen kannalta lapsen tärkein tehtävä ei ole aikuisen totteleminen. (Oikeasti me tuskin kukaan kaipaamme paluuta entisaikojen nöyryyttävään kuritusmentaliteettiin.) Lapsen tärkein tehtävä on esittää kysymyksiä. Vain niin lapsi saa käsityksen paikasta, johon hän on asettunut asumaan. Lapsi esittää kysymyksiä kehollaan, mielellään ja kielellään. Ja aikuisen tärkein tehtävä on luoda turvalliset puitteet noiden kysymysten esittämiselle, antaa lupa kysyä ja todistaa, että lapsen kysymystenasettelut eivät ole vääriä. Aikuisen ei pidä pelätä kyseenalaistavaa lasta ja hylätä tämän kritiikkiä. Lapsella on oltava ajattelemisen aiheita ja häntä tulee kannustaa moniulotteiseen, luovaan pohdintaan. Kysymällä lapsi tulee tietoiseksi siitä, mikä on ”hänen juttunsa”, miten hän voi asettaa tavoitteita tekemiselleen ja millä tavalla hän sijoittuu maailmaansa. Voimme ohjata lasta hienotunteisuuteen ja muiden huomioimiseen omalla esimerkillämme. Jokainen lapsi on omanlaisensa ja jokaisen lapsen tarkkaavaisuus kohdistuu eri tavoin. Emme voi olettaa, että jokainen näkisi maailman samalla tavoin. Sen sijaan me voimme ohjaajina auttaa lasta elämään toimintaympäristöään paikkana, jossa voi osallistua omien henkilökohtaisten kiinnostuksen kohteiden, kehollisten valmiuksien ja taustan mukaan. Kun lapset kohtaavat itsensä ja toisensa monenkirjavina persoonina, he alkavat nähdä yhteisönsä. Ja alkavat ymmärtää erilaisten sääntöjen merkityksen ihmisyhteisössä.

Vasta sääntöjen merkityksen ymmärtämisen myötä avautuu tilaisuus sääntöjen omaksumiselle. Kysymys ei silloinkaan ole yksioikoisesta tottelemisesta vaan juuri merkitysyhteyksien ymmärtämisestä. Antamalla mahdollisuuden asettaa syy-seuraus-suhteita käytäntöön, aikuinen kannustaa lasta itsenäiseen ajatteluun ja järkeilyyn. Liikuntaleirillä säännöt ja niiden taustat käytiin yhteisesti läpi ensimmäisen päivän aamuna. Sääntöehdotuksia tuli lapsilta itseltään. Heillä tuntui olevan selkeä käsitys siitä, että kun yhdessä ollaan ja isolla porukalla, toiminta vaatii raamitusta. Lapsi osaa nähdä säännönmukaisuutta kaikkialla. Ihmismieli on sellainen, se pyrkii kaoottisuuden sijaan harmoniaan. Kun toiminnan kehikko on selkeä, sen sisällä itse toiminta voi yltää huikeisiin mittasuhteisiin.

Oli ilo kuulla lapsilta kiittävää palautetta leiristä. Kirjoitustaitoiset antoivat palautetta paperilla, pienemmiltä pyysimme palautteen saduttaen (lapsi kertoi ja kirjasimme asian ylös juuri niillä sanoin kuin sen kuulimme). Moni leiriläinen tunsi tehneensä leirillä ”oman ennätyksensä” jossakin lajissa: ”Korkeushypyssä hyppäsin yhdeksänkymmentäsenttiä korkean riman yli.” Leirillä muutamat saivat ensituntuman yleisurheiluun: ”Ku mää hyppäsin sitä pittuutta. Ku me silleen katottiin aina mitat ja Iisa meinas mennä Paavon mitasta yli. Hyppäsin sitä korkeutta. Siinä oli se patja alla ja se oli tosi pehmeä.” ”On ollu mukava roikkua niissä renkaissa, hyppiä pituushyppyä. Mukavaa oli, kun hyppäsi siitä lauvalta.” Monelle merkityksellisenä näyttäytyi uusi kaveriseura: ”Oli mukava saada uusia kavereita.” Kylätalon ympäristössä käyskentelevä eläimistö kiinnitti huomion: ”Minä olen nähnyt lampaita. Minä olen nähnyt koiran ja hevosia.” ”Niitten lampaitten turkit oli tosi pehmeitä.” Muutama alle kouluikäinen viihtyi tutkimassa pieniä luonnonihmeitä. Aikuisen matkassa lapset pääsivät tutustumaan myös raviradan ympäristöön: ”Me nähtiin hevosten jälkiä. Me pantiin kukkia raviradalle ja hiekka piti niitä pystyssä.” Joku nosti hyvän ruuan ylitse muun: ”Täällä on ollut mukavinta syöminen.” ”Täällä on ollut hyvää ruokaa.” Ohjaajien apukäsinä toiminut Muori oli huippusuosittu: ”Madeleine on kiva, tosi hauska!” Eräs paperille kirjoitettu kommentti jäi varmasti pysyvästi mieleeni: ”Minulla on ollut hauska päivä ja mielestäni keitto oli fantastista. Oli myöskin hauskaa tehdä kuperkeikkoja.” Palautteen antajan mielipide vaikutti erityisen rehelliseltä, sanoilla oli todella painonsa.

Leirin osallistujakunta oli monipuolista, liki neljävuotiaasta kuudesluokkalaiseen. Joukkueet muodostettiin niin, että joka joukkueessa oli kaikenikäisiä lapsia. Minut yllätti se, miten omaehtoisesti vanhimmat kannustivat pienempiä, rohkaisivat yrittämään ja antoivat aplodeja onnistumisesta. Saimme nähdä paljon hymyileviä lapsia. Oma nuorimmaisenikin roikkui matkassa molemmat kaksi päivää, vaikka alun alkaen tarkoituksena oli suunnata leiri pelkästään kouluikäisille. Siinä se vain sitten porukassa meni, kiitos teille, jotka osallistuitte lapsen paimentamiseen! Jäi tuntuma, että kyllä yhteisö pienimpänsäkin hoitaa, kun isommat näyttävät tietä ja aikuiset osallistuvat muidenkin kuin omien lasten hyvinvoinnista huolehtimiseen.

Molempina päivinä leirillä oli muun toiminnan ohessa välitunti, jonka aikana tekemistä sai kehittää omien intressien mukaan. Lapset tarttuivat tekemiseen innolla, pelattiin jalkapalloa, käyskenneltiin kylätalon ympäristössä, hypittiin hyppynarua. Pienimmät saivat kuvitteluleikit heti pystyyn, niissä käytiin kaukana, pystytettiin karkkikauppoja ja paistettiin kukkoja: ”Että mää oon hyppiny kellonajan. Se on musta kivaa. Että me paistettiin niitä kukkoja.”

Yle teki leiristä jutun paikallisradioon. Ääneen pääsivät muutama lapsi, Raimo ja leirin toiminnanohjaajan roolissa Serafina. Serafina osoittautui varsinaiseksi mediapersoonaksi! Hän vastaili luontevasti toimittajan esittämiin kysymyksiin, oli haastattelussa mukana koko olemuksellaan. Kuuntelimme haastattelun leiriporukalla keittiön radiosta. Hetki yhdisti meidät vielä kerran. Radiojutun sävy oli aurinkoinen. Kylätoiminta näyttäytyi siinä kaikkea muuta kuin lohduttomana. Leirin toiminnanohjaajana ja kyläaktiivina Serafina on oiva esimerkki siitä, miten myös nuori aikuinen voi tarttua kiinni kyläyhteisötoiminnan haasteisiin ja alkaa kehitellä toimintaa kylän monipolviseen yhteisöön.

Kyläyhdistyksen konkarit, leirillä emäntinä toimineet naiset, ovat monessa mielessä kylätoiminnan sydän. Heidän pyyteetön huolenpitonsa on ihailtavaa ja se tuntuu omassa rinnassa asti. Leirillä he valmistivat ruuan, huhkivat hikikuumassa keittiössä, kantoivat ruuan pöytään, hoitivat tiskit ja olivat iloksi meille ja lapsille. Heidän myötäelämisen taitonsa on peruja vuosilta, joita he ovat nähneet jo ennen meitä. Heiltä saamme tärkeistä tärkeimmän viestin, jota kuljettaa eteenpäin: Yhteisön hyvinvoinnin eteen tehtävä työ on raskasta, mutta se palkitsee omalla, aineettomalla tavallaan. Uskon, että kylätoiminnan vanhempi ikäpolvi saa lisämotivaatiota omaan työhönsä, kun näyttää, että toiminnasta innostuvat myös nuoremmat. Kaikki ei näin jää heidän varaansa. Talkootyössä monipolvisuus on kantava voimavara. Työlle on nähtävä jatkumo, muutoin työ saattaa tuntua tyhjältä.

Seran kanssa olen saanut tehdä yhteistyötä muuallakin kuin Juopulin kylätoiminnassa Yhteistyö on ollut erittäin palkitsevaa, ideointi saa yltyä villiksi, eikä mikään tilanne ole koskaan pysähdyksissä. Paras yhteistyökumppani on sellainen, jonka kanssa on mahdollista tarttua ongelmakohtiin spontaanisti ja etsiä ratkaisua lennossa. Se on osoitus luovasta suhteesta maailmaan ja merkitsee joustavaa elämänsidosta, ymmärrystä siitä, ettei maailma ole koskaan valmis. Aina täältä löytyy kehitettävää! Siispä kiitos, Sera, pirteästä työskentelyotteestasi ja sen tartuttamisesta meihin muihin!

Meillä oli hyvä aikuisten porukka. Lasten palautteen perusteella jokainen oli mies ja nainen paikallaan: ”Opettajat on kivoja koska leikitään.” ”Mukavia aikuisia.” ”Aikuiset oli kaikki kivoja.” Ohjaajina tietysti toivomme, että leirimuistosta tuli lapsille antoisa kotiinvieminen. Ja että tuo muisto kertoisi siitä, että olemme hetken tässä maailmassa saaneet jakaa yhdessä ja osoittaa sillä paikalla hyväksyntää toinen toisillemme.

Tässä vielä yhden leiriläisen palautesanat: ”Minusta on ollut mukavaa. Täällä on paistanut aurinko.” Kyllä, aurinko paistoi korkealta ja lämpimästi.