Vihreää rimpleeniä

Korpelan Tyynen rimpleenijakku
Korpelan Tyynen rimpleenijakku

Äidillä on rikkaimuri. ”Tehdasvalmisteinen onnenmutikkani,” äiti sanoo ja asettaa imurin pöytätelineeseen. ”On se kätevä, ei tarvitse nyppiä leivänmuruja sukanpohjista.” Äidin polvet tekevät päätöksiä tiskialtaan ja ruokapöydän välillä, niksnaks tuonne ja tuostanoin. ”Toitko jo lautasen?” äiti kysyy. Laskeudun jakkaralta. Tiskipöydällä on tungosta. Lasken vedet altaaseen. Pursotan pesuainetta äidin puolelle, minä huuhtelen tällä viikolla, se on äidin uusi keksintö, että vuorotellaan. Äidin napa nyökkii allaskaappia vasten, tossuissa pörhistelevät villapallonypykät. ”Tällä tavalla, poimitaan pesuvedestä vain lupsakat pisarat, tom-tom-todom-tom-tom,” äiti nauraa ja räpsäyttää vettä kasvoilleni. Kutsun äidin tiskaustanssia jeffaamiseksi, se vain välähti mieleeni kerran. ”Osaan pestä surusuput, mutkunuput, lusikankouruista, haarukansojottimista, maitomukien makustusreunamilta ja lautasenluilta,” äiti höpöttää ja kalisuttaa astioita altaassa. Vaahto pöllyää minun puolelleni, äiti huiskii hanan varteen vaahtokuorrutuksen.

Äidillä on ihan pieni matkaradio, se ostettiin kesälomareissulla vihreähousuiselta tädiltä Kirkkonummen kirpputorilla. Radio maksoi viisikymmentä senttiä. Äiti avaa radion joka perjantai kello kahdeksantoista. Puhelinlangat laulaa. ”Minun pitää kuulla, missä kaikkialla saunotaan tänään ja kuka on jo uittanut varpaitaan järvivedessä,” äiti sanoo ja kääntää radionnuppia ikkunaan päin. ”Läämpöni, leempeni aannan, kauuunis on nuooruutein,” äiti hoilaa ja yläkerran täti kävelee kantapäillä keittiössään. Äiti tempaisee mielikuvituspyörää sarvista ja kaartelee vartaloaan kurveissa. Iltayhdeksältä äiti sammuttaa radion ja saattaa minut peiton alle. ”Kas niin, se on viikonloppu,” äiti tuumaa ja istuu sänkyni vierelle, silittää sipisormin selkääni. ”S-U-L-O,” kirjoittaa minun nimeni monta kertaa. ”Unien maahan, unien maahan sut vien.” Äidin ääni on sulanhuiskautus korvassa, kutkusupina kaulaniholla ja minä tirskahdan aivan hiljaa ennen kuin nukahdan.

Aamulla haluan leikkiä äidin kanssa syntymäpäiväjuhlia. Paketoin leluja leipäkoriin, kahvipurkkiin, saunakassiin ja pöytäliinaan. Vien paketit äidille. Äiti piilottelee lahjoja selkänsä takana, hulluttelee silmillään. ”Tiedätkös kultapieni, tänään on onnenpäiväsi, minulla on sinulle äääällistyyyyttävä yyyyllätys, tadaa!” Äiti asettelee lahjat eteeni olohuoneen matolle. ”Vain parasta rakkaimmalleni,” äiti sanoo ja kahmaisee minut syliinsä. Äidin hiukset tuoksuvat kanelikorpulta. Paidassa on murusia, ne pistävät ja tarttuvat poskeen. Kiitos äiti! Annan äidille uuden halauksen, äiti tykkää jytistää, halata niin lujaa, että tuntuu hampaissa asti. Litistän äidin nenän etusormen ja peukalon väliin, sillä tavalla äidin saa muuttumaan Herra Töllöksi. ”Töllö päivää, töllöilläänkö teillä, töllistelläänkö töpsäköitä tönöjä, tökitäänkö tööttejä?”, äiti klonottaa nenä tukittuna. Äiti nostaa minut harteilleen töllönkäsin, töksähtää liikkeelle ja alkaa törmäillä huonekaluihin. Herra Töllö on kömpelö höperö. ”Auts,” se sanoo, äidin äänellä, sillä minä en enää pidä nenää sormieni välissä. Lopulta Herra Töllö kyllästyy töpöttelyynsä ja muklahdan sohvatyynyille.

Minä käyn päiväkodissa kolmena päivänä viikossa. Äiti vie minut sinne linja-autolla. Linja-auto kulkee sairaalan ohi ja siinä kohdassa me aina muistamme laskea, kuinka monta värineliötä on maalattu sairaalakoulun päätyseinään. Kahdeksan, minä tiedän entuudestaan, mutta lasken silti joka kerta uudestaan. Me laulamme matkalla pötköttelevistä mäyräkoirista ja sinisistä undulaateista ja horjahdamme töyssyissä toistemme ohi. Äiti löytää aina juttukavereita linja-automatkoilla. Viime viikolla yksi nainen hipaisi sormellaan äidin hihaa ja sanoi, että äidillä on hieno takki. ”Rimpleeniä,” nainen makusteli. ”Minulla oli tapana näprätä mummon jakunhelmaa kahvipöydässä.” Nainen naurahti, varmaankin sille muistolleen. ”Tunnuit ihanan tutulta,” Rimpleeni-nainen huikkasi äidille pysäkille jäädessään. Äidillä on sama vihreä takki tänäänkin. Minä tiedän, että takki on Korpelan Tyynen, äidin isänäidin. Siihen on vaihdettu uudet napit. Äiti kehui kerran, että oli löytänyt kaupasta melkein samanlaiset kuin alkuperäiset.

Pysäkiltä pääsen äidin reppuselässä päiväkotiin vievälle kadulle. Loppumatkan juoksen. Äiti auttaa minua riisumisessa. Ripustan itse takin käytävän naulaan. Minulla on repussa varavaatteet ja Voimotus. Voimotus on isotädin vanhasta yöpaidasta ommeltu pehmohirviö, äiti teki sen minulle, kun olin vasta aloittanut päiväkodin ja minua itketti jäädä päiväksi ilman äitiä. Voimotuksen piti olla voimaotus, mutta kerran kiireessä äiti sanoi nimen väärin ja syntyi Voimotus. Äiti on sanonut, että Voimotuksella on sellaiset voimat, että niillä nujerretaan monenlaisia koti-ikäviä.

Kotimatkalla kiepun taas äidin reppuselässä, äiti juoksee, uhmaa tuulta. Ulko-ovella äiti kyykistyy, selästä tulee liukumäki, jonka minä lasken maahan asti. Rappukäytävässä tuoksuu pulla, ylimmän kerroksen setä on leiponut. ”Milloinkahan setä tulee meille leipomaan,” äiti vitsailee ja nyppäisee nenääni. Meidän eteisessä ei tuoksu pulla. Tuoksuu ulkoa kantautunut hiekka, kenkähyllyyn kaatunut kalaöljy (kaikenlaista ihmiset säilyttävät eteisessään), märkä sukka ja nukku-utu. Äiti inhoaa sotkuista eteistä ja sotkuista kotia, äidin mielestä meillä on ihan liikaa tavaraa.

Minä tiedän, mistä tavarat meille tulevat, ne seuraavat äitiä. Kirpputorilta, roskalavoilta, äidin työkavereiden autotalleista, naapurirapun ”saa ottaa” -kyltin alta. Äidissä on hylkymagneetti. Hylätyt, itkuiset tavarat takertuvat äitiin, koska äiti näyttää siltä, että osaa suojella semmoisia, jotka on unohdettu yksin. Keltainen pöytälamppu muutti meille kaatopaikalta. Äiti piti sitä käsissään koko kotimatkan, vaikka se tahri äidin takinhihat. Kotona Pentti-pappa korjasi lampun, vaihtoi siihen johdon ja nyt se kököttää kirjoituspöydällä jalka koukussa ja suu auki ihmetyksestä. Äiti sanoo sitä Keikahtaneeksi Kysymysmerkiksi. Äidin esineet ovat takkuisia ja nuupottavia. Ne ovat tottuneet olemaan aina tiellä. Äidin mielestä ne osaavat sanoa ”ups” tai ”oho” jalkoihin jäädessään.

Äiti on arkistoinut minun jokaisen vappuilmapalloni, napatyngän, hiuskiehkuran, ensimmäisen laastarini ja syntymäpäivinäni ilmestyneet sanomalehdet. Äiti säilyttää elokuvalippuja, lehtileikkeitä, ruokaohjeita, sieviä lahjapapereita, silkkinauhoja, pieneksi menneitä vaatteita, kuivattuja kukkasia. Äidillä on tallessa kaikki kirjeet pikkutyttöajoilta asti, päiväkirjat, ihanimmat mekot, posliiniesineet, sekin pieni kissa, jonka pappa oli tuonut äidille kylätoimikunnan maatalousnäyttelyreissulta silloin kun äiti oli korkeintaan kahdeksanvuotias.

Kun muutimme tänne, äiti piti tavaroitaan pitkän aikaa pahvilaatikoissa ja hoki, että ”eikö ole jotenkin vapauttavaa, kun on koko elämä pahvilaatikoissa, ei edes muista, mitä niissä on sisällä. Nyt olisi helppoa antaa vain kaikki pois. Unohtaa menneisyytensä.” Joskus äiti kyllästyy kantamaan tavaraa kotiin. Silloin meillä alkaa vimmainen siivoaminen. Äiti sanoo sitä ajatusten kokoamiseksi, minusta se on takaisinkelausta. Huolellisesti äiti alkaa etsiä kullekin esineelle uutta kotia, aivan kuin kissanpennuille. ”Pitää olla hyvät kodit.” Äiti soittelee läpi tuttavansa ja kehuu omiaan. ”On tykätty kovasti – on – mutta nyt on tällaista – niin – en saa enää mahtumaan – niin – sopii varmasti – niin – kyllä – aivan, hieno juttu – kiitos, kiitos paljon.”

Kun koti ajatusten kokoamisen jälkeen on taas äidin sanojen mukaan seesteinen, äiti asettuu olohuoneen lattialle kontalleen ja nostaa toisen jalkansa nilkka koukussa kattoa kohti. ”Kolmijalkainen koira, se on joogaa,” äiti sanoo. ”Nyt minä soitankin Helenalle, että tulee iltateelle, tätähän pitää juhlia, uutta alkua!” Äiti ja Helena juttelevat yömyöhäiseen asti, minä nukahdan sanoihin, jotka pulpahtelevat sieltä täältä kuin ilmakuplat vedestä, naurahteluihin, teepannun kohinaan, henkareiden kolkutteluun, kun äiti esittelee kaappiin jääneitä mekkojaan. Helena kokeilee yhtä ja minä ehdin kuulla, että äiti antaa mekon Helenalle, se on niin sopiva. Joskus äiti ja Helena pukeutuvat molemmat hienosti ja silloin pappa tulee lukemaan minulle iltasadun ja peittelee sänkyyn. Äiti ja Helena syövät ja tanssivat sellaisena iltana ravintolassa ja nauravat aikuisten asioille ja äiti tulee kotiin kun on jo oikein pimeä. Äiti käy huoneessani, kumartuu antamaan suukon. ”Olet semmoinen rakas tallukka”, äiti sanoo ja minä hymyilen unessa asti.

Äiti toivoo, että minä oppisin pukemaan reippaasti. Äitiä hermostuttaa se, että useinmiten minä vain venyn ja vanun. Olen äidin mielestä yhtä pumpulilullaa siinä lattialla vaatekeossani. Joskus äiti uhkaa pukea vaatteeni porraskäytävän vaahtosammuttimelle, jos minä en saa puettua niitä itselleni. ”Menen sitten vaahtosammuttimen kanssa jäätelölle, jos sinua ei kiinnosta”, äiti tokaisee koppavasti ja alkaa tehdä lähtöä. Minä olen kyllä huomauttanut, ettei vaahtosammuttimella ole suuta, millä syödä jäätelöä, mutta äiti sanoo, että ”on sillä suu, millä se muuten puhuisi, minä olen jutellut sen kanssa, eikä se mikään vatsastapuhuja ole.” Äidin mielestä vaahtosammuttimen kanssa voi myös laskea mäkeä ja käydä pyöräilemässä, rimpuillakin se osaa ja pelata jalkapalloa.

Äiti on listojenlaatimisessa kaupungin aatelia. Äiti osaa tehdä listoja kaikesta, suosikkikaduista, värikkäimmistä mainoskylteistä, hymykuoppaisimmista ihmisistä, pehmoisimmista nallenkorvista, nuuhkunenäisimmistä koirankuonoista, maailman pienimmistä ilonaiheista. Viikonpäivien listaamista äiti rakastaa: maanantaina on muuten-vaan-päivä, tiistaina tuijotetaan telkkaria, keskiviikkona kellutaan ammeessa, torstaina tehdään teeleipiä, perjantaina puistellaan matot, lauantaina lallatellaan, sunnuntaina saa kertoa salaisuuksia ja vähän valehdella. ”Nyt on lapseni koko viikon ohjelma mustaa valkoisella, se on tässä näin, ota hyvä asento ja kuuntele.” Äiti muistaa elää listan mukaan kaksi tai neljä päivää ja sitten lista jää sanomalehden väliin ja joutuu paperinkeräykseen.

Ruokalistoja äiti laatii aina kesäloman lopussa. ”Syksyllä pitää jaksaa, pitää syödä vitamiineja ja hivenaineita, kuituja, porkkanoita, että pimeänäkö paranee.” Äiti ryntäilee keittiössä maustehyllyltä kuiva-ainekaapille ja lorittaa ohjetta ääneen, ”Kokki S’il Vous Plait, palveluksessanne”. Minä istun yleisössä ja saan joskus toimia morttelinvääntäjänä. Pfuff, pfuff, pfuff, punaiset ja keltaiset maustepilvet pöllähtävät ilmoille, äiti aivastaa ne keittiön kattoon. Äiti raastaa inkivääriä ja peukalonkynttä samaan soppaan, pusertaa tomaatista siemenet leikkuulaudalle ja tarkistelee viimeisiä myyntipäiviä sipulitihrusilmin. Lautaselle saan lopulta annoksen, joka on aika kaukana siitä, miltä näyttävät yhdessä jauhelihakastike ja perunamuusi.

Äiti on maalta kotoisin. Juopulilta. Äiti on tyttönä kulkenut kotimetsissä ja ajatellut, että aikuisena pitää tulla samoille poluille oman lapsen kanssa, että puetaan lapselle punaiset kumisaappaat ja otetaan matkaan pikkuinen kori. Äidin kotimetsät ja kotikin myytiin, äiti ei pääse sinne enää. ”Metsässä saa kulkea kuka vain, ei metsää tarvitse omistaa”, minä olen sanonut, mutta äidin mielestä se ei ole sama asia. ”Täällä sydämessä on se kotimetsä ja sydän on sen metsän kohdalta särkynyt.” Äiti sanoo ja hipaisee rintaansa. Minusta se kuulostaa jotenkin liioitellulta. Kun minulla seuraavan kerran on oikea syntymäpäivä, sanon äidille, että haluan lahjaksi metsäretken ja nimitän äidin Neiti Metsäsammalenpöyhijäksi ja olen itse Sankar Jylhän Kuusiston. Me menemme Juopulille, syömme eväät Hirvimajalle johtavan tien varressa, kuivan kankaan nyttyset ja nöttöset takertuneina paidan helmaan. Ehkä äidin sydän sillä tavalla tulee taas ehjäksi.

Äidillä on hyvä hajuaisti, hän sanoo perineensä sen. Äidin nenä tietää, miltä tuoksuu huoli tai suru ja tarhapäivän itku. Äiti seisoo päiväkodin eteisessä, farkkuhameessa ja pilkkusukkahousuissa. Äiti halaa, istuu penkille, tarttuu minua kainaloista. Farkkuhamesylissä pysyy hyvin kyydissä. Äiti silittää poskea, pyyhkii hiekansirut silmien alta, puhaltaa näkymättömät linnut lentoon. ”Ne vievät lasten suruja ylhäälle. Niistä tehdään tuulen karttoja”, äiti sanoo. ”Kun suru saa tehtävän, se muuttuu ennenpitkää iloksi. Niin käy myös koti-ikävälle”, äiti sanoo ja ponnistaa minut selkäänsä.

Mainokset