Muistoja kaveruudesta, läheisyydestä, ilosta

Lähdin Korpelasta ensimmäiselle kaverikyläilylleni vuonna 1986. Se oli järjestetty ystävyys, äitien sopima. Laitetaan tytöt yhtäaikaa liikkeelle, tapaavat puolimatkassa, kaverustuvat ihan huomaamatta. Sokkotreffeistä erotuksena oli vain se, että tällä tapaamisella ei voinut päättää, tavataanko uudelleen. Oli tavattava, jos halusi lähistöltä edes yhden samanikäisen tyttökaverin.

Pitkällä suoralla näki selvästi, kun toinen läheni. Sitä vain katsoi, että tuolta se tulee, tietä pitkin, suoraan minua päin, ensimmäinen ystävä. Kädet hikosivat jännityksestä ja sitten, lopultakin, kohtaaminen. Tuntui kuin olisi ratkaissut Rubikin kuution, oivallus oli henkeäsalpaava, täydellinen siirto – Tässä vastassani on ihminen, joka jakaa minun kanssani merkityksellisen ajan.

Ystävän koti oli alusta pitäen paikka, joka piti huolta, kysyi ja otti vastaan. Ei epäillyt. Loikin harppauksin rinteeseen rakennetut pitkät portaat, lasiovella vastassa oli tuttu tuoksu, television valo olohuoneesta, avoimet huoneenovet. Vanhemmat jututtivat eteisessä, vaihdettiin kotien kuulumiset, kouluasioita. Syntyi käsitys, että aikuiset ovat meidän puolellamme, koko yhteisö on yhtä, ketään ei jätetä laidalle.

Ensimmäisillä tapaamiskerroilla saatoimme levittää barbinuket lattialle kuin kysymykseksi: näinkö se ystävyys pitää aloittaa? Nukkeleikit tuntuivat kuitenkin pelkältä lavasteelta, ne eivät oikein löytäneet sijaansa. Olimme toisillemme suu ja korvat, tärkeintä oli puhuminen, kirjoittelu, höpöttely, vaatteiden vaihtelu. Käveleskely tiellä ja metsässä.

Tapasimme usein puolivälissä matkaa, ystävän hahmon oppi tunnistamaan kaukaa. Verkkainen kävelytyyli, sama moi, pelastavat kasvot. Kohdatessa oli tilaa jutella tai olla hiljaa, mietiskellä, mitä elämä toisi, mitä kohti kurkottaisimme. Vuodenajat ympärillämme vaihtuivat, kylänraitti pääsi tunnekartalle. Kaikkine riemuinemme, suruinemme saattelimme toisiamme kahden kilometrin matkalla. Keskustelun aiheet olivat vaativia, saivat mielen usein ymmälle. Oli kaiho jonnekin kauas, toisiin tiloihin, nälkäinen sydän, joka odotti kiihkeänä ensin nuoruutta, sitten aikuisuutta. Pakkaseenkin saatoimme unohtua pitkäksi aikaa potkiskelemaan hankia, puimaan alati vaihtuvia ihastuksiamme. Kuutamon valossa kahden toppapukuun pukeutuneen elämäntaistelu oli hämmentävän totista, totta, kasvu tuntui joka puolella vartalossa, ravisti rintaa. Silti haaveilu ja suunnittelu pitivät yllä toiveikkuutta: elämästä tulisi vielä jotakin, me pärjäisimme täällä.

1990-luvun Juopulilla nuorten yhteisö oli vahva ja tiivis. Kotien ovet pidettiin auki, nuorten huoneet olivat pesiä, joihin ahtauduttiin isolla porukalla, läsötettiin, lojuttiin, rötvättiin. Läjäpäin kylän poikia ja me kaksi tyttöä. Paikka löytyi jokaiselle, välillä tosin taidettiin istua niin vieri vieressä, että hartioita painoi, sylikkäinkin. Nuoruus tuoksui moponkatkulle, puberteetin hiostamille kainaloille, vastapoltetulle tupakalle, äidin käyttämälle pyykkipulverille ja koulussa syödylle hernekeitolle. Huoneilma oli sakeana sisarellista läheisyyttä, osallisuutta, me-henkeä. Yhdessä naurunremakassa aistit oppivat sietämään, oli tarve yhdessäololle, tarve lämpimälle kyljelle, jonka vieressä kasvaa ja selviytyä.

Syrjäisellä kylällä järjestetty toiminta oli vähäistä. Naamat vastakkain vietetyt hetket pakottivat keksimään viihdykettä itselle ja toisille. Pieni huone tarjosi puitteet tarinankerronnalle, sänky, huoneennurkat ja kirjoituspöytä rajasivat kehontilan, jossa jaettiin ajatukset. Jutustelu tuntui löytävän kauas niistä raameista, joiden sisällä olimme fyysisiä, se oli leikkiä, jossa kokemus nykyisyydestä hämärtyi. Tarinat elivät aivan oman elämänsä, niistä tuli paikka, jossa pääsi käsittelemään vaikeitakin asioita, etäännyttämään kipua, pelkoa hylätyksi tulemisesta, pelkoa menetyksistä.

En voi olla miettimättä yhteisöämme, kun kuuntelen laajalle levinneitä pohdintoja nuorten syrjäytymisestä. Keskusteluissa kiteytyy huoli: Kuinka saamme nuoren uskomaan, että elämä kantaa? Millä tavalla ja minkälaisia resursseja tulisi suunnata siihen, että nuori löytäisi paikkansa yhteisössä, saisi toivoa ja positiivista voimaa, tahdon selviytyä, tehtävän maailmassa? Miten asuinalueet voisivat yhteisöinä tukea nuorten tasapainoista kehitystä – antaa juuret ja siivet?

Juopulilaisten ystävieni puheissa nuoruuden kokemuskenttä näyttäytyy tärkeänä tukirakenteena aikuisuudessa. Aivan kuin kylältä lähdettyämme olisimme saaneet osan toisistamme matkaamme, kylkikyljessä istutut hetket ovat painautuneet kehonmuistiin viesteiksi hyväksynnästä.

On syytä kuitenkin huomioida, millä tavalla maailma, jossa elämme nyt, on toisenlainen kuin 1990-luvulla. Nuoruutemme Juopulilla arki hahmottui vielä selkeästi paikoiksi ja tiloiksi, instituution ja sen ulkopuolelle jäävän ero oli olemassa, rahan valta ja mekanismit eivät suoranaisesti kuuluneet nuoruuden kokemuspiiriin ja elämä tavoitteellistui ulkoapäin vain koulumaailmassa. Elämänrytmi säilyi rauhallisena, arki yksinkertaisena. Useimmilla meistä oli suojanamme suvun pitkä perinne, vanhat juuret, jotka pitivät kiinni kylällä, antoivat käsityksen jatkumosta, tekivät meille historian. Me kasvoimme syrjäseudulla, varsinaisella umpiperällä, mutta sijainti ei syrjäyttänyt meitä. Päinvastoin se saattoi tehdä meistä entistä paikkatietoisempia ja sitä kautta vahvistaa tunnettamme kuulumisesta johonkin. Syrjäytymistä tapahtuu muista syistä, joka kolkassa.

Tänään puhe eriarvoisista mahdollisuuksista osallistua nuoruuteen on totta. Markkinoistuneiden vapaa-ajanviettotapojen seurauksena osa nuorista jää syrjään. Suomalaisessa yhteiskunnassa ystäväverkostot ja läheiskontaktit ovat rapautuneet sitten 1990-luvun. Sosiaalista pääomaa on niillä, joilla on myös paremmat taloudelliset ja kulttuuriset resurssit selviytyä päivittäisestä elämästä. On vaikea tarjota yhteisöllistä välittämistä ratkaisuksi ongelmiin, joissa kyse on yhteiskuntarakenteissa tapahtuneista muutoksista ja hyvinvointivaltion heikentymisestä.

Syrjäytymisilmiötä selvittävät lukuisat viranomaistahot. Jatkan asian pohdiskelua itsekin. Nuoruus kehitysvaiheena on heräämistä itsenäisyyteen, ymmärrykseen omasta sisäisyydestä, mutta myös pelkoa siitä, että ei ole sopiva ympäröivään todellisuuteen. Tasapuolisuutta, oikeudenmukaisuutta ja suvaitsevaisuutta vaaliva yhteisö tarjoaa nuorelle tukea ja toivoa. Juurtuakseen nuori tarvitsee arjen tiettyjen rakenteiden pysyvyyttä, luottamusta tulevaan, hyväksyntää, mahdollisuutta kannattelevaan vertaisseuraan. Hyvä ystävyys on turvallinen saareke, joka ei hylji persoonan erityisyyttä, antaa tilaa itsenäiselle päätöksenteolle, vapautta etääntyä ja palata lähelle.

Juopulilla nuoruus oli viikonloppusuunnitelmia, hölmöjä hokemia, sisäpiirisanontoja, kitaran singahtelevia kieliä, mylvivää yhteislaulua, mölinää, kahvinjuontia, päiväkirjamerkintöjä, moskaisia kenkiä, hengailua, mopoilla pärtsäilyä, löhöilyä, työntekoa ja laiskottelua, koneiden rassailua, kaljakokeiluja, makkaranpaistoa, kiusoittelua, naurukuoroa. Niin sitä vain tönittiin toisiamme kohti aikuisuutta, aina kun kaipasi seuraa, saattoi luottaa siihen, että joku on maisemissa. Siinä oli kaikki tarpeellinen ihan liki, muutaman kilometrin säteellä.

Ja nyt sitten rakennamme unelmissamme Juopulille kesämökkiä, jotkut kotia perheelleen. Aika, jonka muistamme, on täynnä – aikaa. Rauhaa, leikillisyyttä, turvaa. Lapsenomaista vapautta. Näen, että siinä on silti jotakin tavoittelemisen arvoista. Ehkä sitä on ilo, jonka turvin maailmaa katsottiin. Erään juopulilaisen ystäväni sanoja lainaten: Ku nauretaan vejet silimissä nii se ois niinku ois yön nukkunu, että se antaa niin palijo voimaa.

Matkalla ajassa, tilassa ja minuudessa

06Nuhuvi600leikattu

Kurkottamassa, laskeutumassa, palaamassa, lähtemässä. Elämän paikat ovat aikaan sidotut, muistot tekevät kiinnikkeitä. Ne sallivat pudota menneesseen, sallivat nousta, kivuta vuosia pitkin, nähdä taivaita hipovat latvat. Jokaisella meillä on maisemamme, kuvat silmiemme takana, ymmärryksemme. Tämä blogini sisältää kertomuksia lapsuuteni ja nuoruuteni Juopulilta ja huomioita, joita teen kaupungissa asuvana etäkyläläisenä.

Tulevaisuustyö kylällä

Osallistuin viime syksynä Muhoksen Koivu ja Tähti –kulttuurikeskuksessa järjestettyyn Luovat kylät –seminaariin. Seminaarin toteutuksesta vastasivat Kipinää kylille –hanke (PSK-Aikuisopisto) sekä Pohjoiset kylät –hanke (Pohjois-Pohjanmaan liitto). Tilaisuuden juonsi Petri Sirviö ja yhtenä puhujana oli elokuvaohjaaja Markku Pölönen. Kuultiin myös kylien liiketoiminta-asiamies Juha Kuismaa (Kylien bisneskeissit –hanke) sekä muutamien kyläyhteisöjen edustajia (Alpua, Piehinki, Plassi).

Aloituspuheenvuorossaan Petri Sirviö kokosi muutamia huomioita kylien tulevaisuustyöhön liittyen. Kirjasin muistiin hänen pohdintojaan. 1.) Ympäristöön kiinnittyminen ja yhteyden tunteminen tiettyä paikkaa kohtaan tuottaa parhaimmillaan pitkäkestoista, pysyvää pääomaa, kulttuuripääomaa. Kulttuuripääoman merkitys olisi syytä tiedostaa toimintaa kehitettäessä. 2.) Hyvinvointi maaseudulla ja maaseudun valttikortit löytyvät osatekijöistä, pienillä, erikoistuneilla toiminnoilla voidaan tuottaa yhteistä hyvää. 3.) Lähivuodet eivät tuo parannuksia kuntatason ideointiin, joten ylhäältä käsin ei kannata jäädä odottelemaan mitään uutta, oma aktiivisuus toiminnan suunnittelussa ja yhteisön hyvinvoinnin edistämisessä sen sijaan tulee korostumaan. 4.) ”Etäkyläläisyys”-käsite on hyvä tiedostaa ja huomioida ja hyödyntää voimavarana. Etäkyläläisyyttä voi ruokkia antamalla etäkyläläiselle ja kesämökkiläiselle tilaisuus tuntea rauhassa yhteyttä kylää kohtaan. Esimerkiksi netin kautta mahdollistuva kyläläisyys tulisi sekin tunnustaa omaksi kyläläisyyden muodokseen (poismuuttaneet tms. jotka haluavat säilyttää siteensä kylään). Ei tunnettaisi turhaan mustasukkaisuutta omasta asuinpaikasta vaan otettaisiin avosylin vieraat vastaan. Nettisivujen kunto ja ajantasaisuus kannattaisi näin ollen pitää etusijalla.

Etäkyläläinen marjastaa

Elokuvaohjaaja Pölönen vakuutti, että suomalainen maaseutu tulee olemaan lähivuosikymmenten trendi. Hän maalaili visioita USA:n talouden romahtamisesta ja idän voittokulun myötä itäisten kulttuurien sekä luonnon merkitystä ja ihmisen sisäistä rauhaa korostavien katsomistapojen valtaannoususta. Suomalainen maaseutu on sellaista filosofiaa vasten suoranainen ideaali; täällä eletään hiljaisuuden, hitauden ja rauhan yltäkylläisyydessä.

Pölönen kehotti kyläyhteisöjä pohtimaan huolella, millainen oma kylä on mielialaltaan, millaisia ovat kylän asukkaat, mitä tulevaisuudelta toivotaan. Kylän sisäisen luottamuksen saavuttaminen vaatii työtä ja ylläpitoa. Kyläkuvaa tulisi miettiä kokonaisuudessaan osiensa summana. Kylillä on erikoisosaamista, siitä pitäisi ammentaa, perustaa vaikka jokin konkreettinen ”naamakirja”, joka kertoisi kylän asukkaiden erityisosaamisalueista. Aloin pohtia, millä tavalla aikapankkijärjestelmää voisi jalostaa kylien käyttöön. Oulun alueella aikapankkitoiminta on tietääkseni jossakin muodossa käynnissä. Virallinen aikapankki on paikallinen yhteisö, jonka jäsenet vaihtavat keskenään palveluksia ja/tai hyödykkeitä. Jäseneksi voi liittyä sellainen, joka voi tarjota yhteisölle hyödykkeitä tai palveluja, joista on muille sen jäsenille hyötyä. Aikapankin ”rahayksikkö” (esim. yksi tunti työtä=yksi yksikkö) eroaa rahasta siten, että se on olemassa vain vaihdon ajan ja se voi olla miinusmerkkistä. Yhteisö myöntää jäsenilleen luottoa ja kun palveluksen vastaanottanut jäsen vuorostaan tarjoaa palveluksen jollekin toiselle, hänen tilillään ollut miinusyksikkö katoaa. Vaikka aikapankissa myönnetään luottoa, korkoa ei peritä. Kylät voisivat räätälöidä aikapankkiajatuksen pohjalta omannäköisen rakenteen palveluiden vaihtotarkoitukseen.

Pölönen korosti tarinoiden tärkeyttä kylän kehittämisessä. Tarinat liimaavat meidät maisemaan, luovat identiteettiä. Lapsille ja nuorille kylän historiasta tulisi kertoa kiinnostavalla tavalla niin, että he saisivat mahdollisuuden tuntea ylpeyttä asuinsijoistaan ja tahtoa puolustaa kylänsä oikeuksia.

Tarinoiden lisäksi on oltava traditioita, samanlaisina toistuvia asioita, tapahtumia, jotka pitävät yllä kyläläisen yhteyttä yhteisöönsä. Mielekäs ”perinnekartta” voisi olla vuosikalenteri kylätalon seinällä. Kalenteriin merkittäisiin yhteissuunnittelun pohjalta seuraavan vuoden tapahtumia ja yhteisiä tilaisuuksia. Vuosikalenteri jäsentäisi ja rytmittäisi arkea tuntuvasti. Vuodenkiertoon sisältyvät traditiot profiloituvat kullakin kylällä luontevasti ja hiljalleen, niistä tulee aikojen saatossa kylän sielun peili. Konkreettisia esimerkkejä kylien yhteisistä toveista ja hankkeista tuli seminaarissa esille kyläyhdistysten esitelmissä: pesäpalloillat, karaoketuokiot, lauluillat, ulkoilureitistö, kylän entiset nuoret –yhteisön tapaamiset, koko perheen tanhupiiri, kelkkareitit, hiihtoladut, oman myllyn tuotteiden markkinointi, perheliikuntapäivä, sählykerho…yms.

Kylällä tapahtuva viestintä tukee kylän identiteetin ja yhteisöllisyyden vahvistumista. Nettisivuilla kylän tavoitekuvassa tulisi nostaa esiin kylän vahvuudet todellisuuspohjalta (esim kalaisa järvi, marjaisa luonto, kylän henki, kylätalo, hyvä tiestö, osaaminen…jne.).

Pölönen vakuutti, että oudolla tavalla maaseudun vetovoima tulee kaikesta huolimatta pysymään aina. Tähtitaivas, metsän humina, metsän tuoksut, veden välke; luonnonympäristömme istuu meissä vahvoina kuvina. Pölönen sanoi uskovansa, että tietyt ympäristötekijät ovat tallentuneet geeneihimme, meillä tulee kummallinen, kotoisa olo, kun joudumme elämässämme edellä mainitun kaltaisten tilakokemusten äärelle.

 

Koti

Korpelan portailla

Tulin pohtineeksi, mitä Juopuli merkitsee poismuuttaneelle, lapsuuttaan ja nuoruuttaan kylällä viettäneelle. Kysymykseen tuntui olevan helppo vastata: Juopuli on koti. Vaikka poismuuttaneen elämän sijat ovat toisaalla, yhä vain osa merkitystodellisuutta paikantuu lapsuuden maisemiin. Aikuisuuden tapahtumapaikat ovat määräytyneet ajan oloon; ammatinvalinnan, työllistymisen ja perheellistymisen seurauksena elämä on asettunut sellaiseksi kuin on tarpeen. Muistoissa arki ei kuitenkaan koskaan kulkeutunut pois kylältä. Lapsuuden koti jäi tilaksi, jonne ihminen päätyy ajatuksissaan, sieltä hän ammentaa voimansa, sinne hän väsyy, siellä ovat hänen haaveensa, pienet ummut, toteutumaisillaan.

Muuttopäivän iltana, helmikuussa 1986, minut nukutettiin Korpelan pirtin hetekalle. Uni ei tullut heti. Talo oli ollut hetken kylmillään, nenä haistoi sahanpurun pirtin ylisiltä. Pehmeässä valossa raottelin silmiäni, katselin kellertäviksi maalattuja seinälevyjä, läpikuultavia kukkaverhoja, talvista iltaa ikkunan takana. Sovella-hyllyjen kiskot pirtin päätyseinällä kantoivat 22-tuumaisen Saloran, saman valmistajan vahvistimen ja levysoittimen, herätyskellon ja ompelukorin. Mietin äitiä ja isää, jotka olivat hakemassa viimeistä kuormaa kaupungista. Lintukeinu, pahvinen smurffilaatikko, vaaleanpunainen kevättakki ja laakea, keltainen emalikulho, niitä minä vielä odotin. Pikkupojat nukkuivat sivustavedettävällä puusängyllä vierekkäin. Lapsenvahti oli hälyytetty naapurista. Samppa souteli kiikkutuolissa pirtin pisimmän maton päällä, lattia narahteli leppoisasti. Ennen unta muistan ihmetelleeni, miten yhtäaikaisesti kasvot osasivatkaan paljastaa leikkisyyden, viisauden ja hyväksynnän, että ihmisten välillä oli olemassa rauha, johon saattoi huoletta kotiutua.

Tyyne-mummon tavarat oli viety koululle, vahtimestarin asuntoon. Siellä mummo nukkui nyppyläisen viltin alla vanhalla laverillaan, oli ehkä vielä unissaan täällä, Korpelan mäellä. Isä sanoi, että on parempi kun mummo pääsee ison pihan riesoista helpommalle. Käypi sitten vain marjapehkoilla, syksyllä potunnostossa. Ohuet nilkat, musta, tuuhea tukka, sievät kasvot, painava katse, matala, kauniisti pyöristyvä nenä. Muistan mummon käden keveyden ja ihon, kun sitä joskus pullavadille ojentuessani hipaisin, mummon tuoksun, siinä oli sekoitus tupakkia ja hellanlämpöä, sitkeyden, väkevät kirosanat, jotka mummo ränkäisi ilmoille pudottaessaan jotakin.

Korpelan pirtistä lähti ovi keittiöön ja porstuaan. Kamariin pääsi molempia reittejä. Talvella porstuan reitillä hytisytti, hengitys ehti höyrystyä, jos pysähtyi kuuntelemaan kylmäkomerossa rapistelevia hiiriä. Kun kerran mummon pyynnöstä olin kurottautunut nostamaan lasista tarjoilulautasta komeron ylimmältä hyllyltä, oli papanoita ropissut kasvoilleni, enkä ollut hetkeen tiennyt, mitä tehdä. Mummo oli kehottanut huuhtaisemaan lautasen. Hiiristä ja päästäisistä tulikin ajan myötä luonteva osa arkea, ei niitä osannut inhota, ylenpalttinen eläinharrastukseni johti jopa siihen, että saatoin pitää noita sukkelia hännäkkäitä myös lemmikkeinä.

Kamarin vaatekomeron oven sai auki, kun painoi rivan muovisen napin alas ja nykäisi. Oven sisäpuolella riippui kuva valkotukkaisesta naisesta, joka nojasi vastapestyyn autoon hymyssäsuin. Naisen hiukset oli kiharrettu ilmaviksi, ne toivat mieleeni kesän, joitakin unelmia vaaleanpunaisesta palloleningistä, auringonnotkistaman pien, jota tarttui maantieltä jalkapohjiin. Korpelan kesä oli ulkosauna ja autopesu navetan nurkalla, verantoon vievät betoniportaat, joita vasten saattoi painautua vilvoittelemaan. Pihaan poikkesi ohikulkijoita, kyläläisiä, sukua. Vanha kansa puhui saunanportailla kiviröykkiöiden alle kätketyistä kulta-aarteista, koivuvihdan repaleita nypittiin valkoisilta sääriltä, vohvelikankaasta ommeltu saunaviitta peitti minut kokonaan siinä. Olin mytty puhtaalla nurmikolla, naurunremakassa hyrisin ja olin turvassa. Puhe tuntui tieltä toistemme luo, se oli jaettua totuutta maailmasta, yhteinen etäisyys.

Kamarin komeroon oli sullottu muovikassillinen tyhjiä Budweiser-pulloja, ajattelin aina, että ne olivat jonkun Ruotsissa käyneen tuliaisjuomat. Ruotsin vieraissa oli lapsena jotakin hämmentävää ja epätodellista, ne tuoksuivat makealta, käyttivät kultaisia kaulaketjuja, ajoivat farmarivolvoilla, olivat peräisin isommasta, keveämmästä maailmasta, sellaisesta, johon ei itsellä ollut pääsyä, ja joka yhtä aikaa sekä kauhistutti että sai haaveilemaan aikuisuudesta, irrallisuudesta, vapaudesta.

Huumaannuin tarinoista, joita kuulin lapsuudenyhteisössäni, ihmisistä, heidän muistoistaan, maailmasta, joka oli ollut ennen minua. Korpelan vintiltä sain koottua palasia vuosikymmenistä, jotka piilottelivat pölyn kangistamien aikakauslehtien sivuilla, kouluvihkojen merkinnöissä, korteissa, valokuvissa. Sovitin vaatteita, joita riippui siellä täällä, kattoparruissa, seinillä, pyykkinaruilla, jotka risteilivät vintin nurkasta nurkkaan. Tein aarteiden keskelle valtakuntani; teryleenihousut, jamekset, monenkirjavat pleiserit, pusakat, samettihaalarit, kengät, joita lojui pitkin poikin unohdettuina, sitoivat minut historian ketjuun, kiinni yhteisöön, johon olin syntynyt. Kehon muistiin jäi pysyvä tunto siitä, millaista oli nousta nitisevät portaat vinttiin (yksi porras oli katkennut keskeltä), saada nenään menneen elämän eltaantunut tuoksu, sivellä purun seassa maanneita nuorisolehtiä, joista jäi sormenpäiden uurteisiin tumma, lemahtava nihma.

Korpelan vintin Mertalan puoleisessa päädyssä oli kesäkamari, jota pidin tärkeimpänä paikkanani. Kuumimpaan aikaan tykkäsin olla siellä yksin, kamari oli hiljaisin paikka koko pihapiirissä, se sulki salaisuuksia jonnekin uumeniinsa, antoi minun istua rauhassa lautalattialla, kuvitella asioitani. Kamarin ikkunasta näki kappaleen Rajalan mäkeä, notkelmaa, joka silitteli peltosarat siisteihin riveihin. Tuulella horsmanvarret tempoivat suojattomina heinikossa. Yhdessä hetkessä saattoi sade romahtaa talon ylle ja kiihtyä valtavaksi jytinäksi. Huopakattoa ropisuttava rummutus rikkoi painostavan ilman, siihen tuli sävyjä raikkaudesta, talo tuntui huokaavan helpotuksesta. Salamointi valaisi huoneen hetkittäin päivänvaloakin kirkkaammaksi. Horsmankukkien hyhmä katosi tuuleen. Tuosta ikkunanäkymästä sain lääkkeen kaikelle kivulleni, lohtuni.

Korpela myytiin ylioppilaskirjoitusteni jälkeen. Uskottelin itselleni, että maa imisi muistot sisäänsä kuin juuret, ne punoutuisivat seittimäiseksi rihmastoksi kaikkialle sinne, missä olimme kulkeneet, maa muistaisi meidät, odottaisi tyhjäkäynnillä, että joskus taas tapaisimme. Mutta ne tulivat minuun, sain ne matkaani sellaisenaan, Juopulista kasvoi identiteettini säie, henkinen tai jopa hengellinen tilani, näkökulma, josta käsin hahmotan maailmaa. Juopulista tuli turvapaikka, siellä minä elän unissani, sinne kaikki tieni lopulta vievät, kotiin.