Muistoja kaveruudesta, läheisyydestä, ilosta

Lähdin Korpelasta ensimmäiselle kaverikyläilylleni vuonna 1986. Se oli järjestetty ystävyys, äitien sopima. Laitetaan tytöt yhtäaikaa liikkeelle, tapaavat puolimatkassa, kaverustuvat ihan huomaamatta. Sokkotreffeistä erotuksena oli vain se, että tällä tapaamisella ei voinut päättää, tavataanko uudelleen. Oli tavattava, jos halusi lähistöltä edes yhden samanikäisen tyttökaverin.

Pitkällä suoralla näki selvästi, kun toinen läheni. Sitä vain katsoi, että tuolta se tulee, tietä pitkin, suoraan minua päin, ensimmäinen ystävä. Kädet hikosivat jännityksestä ja sitten, lopultakin, kohtaaminen. Tuntui kuin olisi ratkaissut Rubikin kuution, oivallus oli henkeäsalpaava, täydellinen siirto – Tässä vastassani on ihminen, joka jakaa minun kanssani merkityksellisen ajan.

Ystävän koti oli alusta pitäen paikka, joka piti huolta, kysyi ja otti vastaan. Ei epäillyt. Loikin harppauksin rinteeseen rakennetut pitkät portaat, lasiovella vastassa oli tuttu tuoksu, television valo olohuoneesta, avoimet huoneenovet. Vanhemmat jututtivat eteisessä, vaihdettiin kotien kuulumiset, kouluasioita. Syntyi käsitys, että aikuiset ovat meidän puolellamme, koko yhteisö on yhtä, ketään ei jätetä laidalle.

Ensimmäisillä tapaamiskerroilla saatoimme levittää barbinuket lattialle kuin kysymykseksi: näinkö se ystävyys pitää aloittaa? Nukkeleikit tuntuivat kuitenkin pelkältä lavasteelta, ne eivät oikein löytäneet sijaansa. Olimme toisillemme suu ja korvat, tärkeintä oli puhuminen, kirjoittelu, höpöttely, vaatteiden vaihtelu. Käveleskely tiellä ja metsässä.

Tapasimme usein puolivälissä matkaa, ystävän hahmon oppi tunnistamaan kaukaa. Verkkainen kävelytyyli, sama moi, pelastavat kasvot. Kohdatessa oli tilaa jutella tai olla hiljaa, mietiskellä, mitä elämä toisi, mitä kohti kurkottaisimme. Vuodenajat ympärillämme vaihtuivat, kylänraitti pääsi tunnekartalle. Kaikkine riemuinemme, suruinemme saattelimme toisiamme kahden kilometrin matkalla. Keskustelun aiheet olivat vaativia, saivat mielen usein ymmälle. Oli kaiho jonnekin kauas, toisiin tiloihin, nälkäinen sydän, joka odotti kiihkeänä ensin nuoruutta, sitten aikuisuutta. Pakkaseenkin saatoimme unohtua pitkäksi aikaa potkiskelemaan hankia, puimaan alati vaihtuvia ihastuksiamme. Kuutamon valossa kahden toppapukuun pukeutuneen elämäntaistelu oli hämmentävän totista, totta, kasvu tuntui joka puolella vartalossa, ravisti rintaa. Silti haaveilu ja suunnittelu pitivät yllä toiveikkuutta: elämästä tulisi vielä jotakin, me pärjäisimme täällä.

1990-luvun Juopulilla nuorten yhteisö oli vahva ja tiivis. Kotien ovet pidettiin auki, nuorten huoneet olivat pesiä, joihin ahtauduttiin isolla porukalla, läsötettiin, lojuttiin, rötvättiin. Läjäpäin kylän poikia ja me kaksi tyttöä. Paikka löytyi jokaiselle, välillä tosin taidettiin istua niin vieri vieressä, että hartioita painoi, sylikkäinkin. Nuoruus tuoksui moponkatkulle, puberteetin hiostamille kainaloille, vastapoltetulle tupakalle, äidin käyttämälle pyykkipulverille ja koulussa syödylle hernekeitolle. Huoneilma oli sakeana sisarellista läheisyyttä, osallisuutta, me-henkeä. Yhdessä naurunremakassa aistit oppivat sietämään, oli tarve yhdessäololle, tarve lämpimälle kyljelle, jonka vieressä kasvaa ja selviytyä.

Syrjäisellä kylällä järjestetty toiminta oli vähäistä. Naamat vastakkain vietetyt hetket pakottivat keksimään viihdykettä itselle ja toisille. Pieni huone tarjosi puitteet tarinankerronnalle, sänky, huoneennurkat ja kirjoituspöytä rajasivat kehontilan, jossa jaettiin ajatukset. Jutustelu tuntui löytävän kauas niistä raameista, joiden sisällä olimme fyysisiä, se oli leikkiä, jossa kokemus nykyisyydestä hämärtyi. Tarinat elivät aivan oman elämänsä, niistä tuli paikka, jossa pääsi käsittelemään vaikeitakin asioita, etäännyttämään kipua, pelkoa hylätyksi tulemisesta, pelkoa menetyksistä.

En voi olla miettimättä yhteisöämme, kun kuuntelen laajalle levinneitä pohdintoja nuorten syrjäytymisestä. Keskusteluissa kiteytyy huoli: Kuinka saamme nuoren uskomaan, että elämä kantaa? Millä tavalla ja minkälaisia resursseja tulisi suunnata siihen, että nuori löytäisi paikkansa yhteisössä, saisi toivoa ja positiivista voimaa, tahdon selviytyä, tehtävän maailmassa? Miten asuinalueet voisivat yhteisöinä tukea nuorten tasapainoista kehitystä – antaa juuret ja siivet?

Juopulilaisten ystävieni puheissa nuoruuden kokemuskenttä näyttäytyy tärkeänä tukirakenteena aikuisuudessa. Aivan kuin kylältä lähdettyämme olisimme saaneet osan toisistamme matkaamme, kylkikyljessä istutut hetket ovat painautuneet kehonmuistiin viesteiksi hyväksynnästä.

On syytä kuitenkin huomioida, millä tavalla maailma, jossa elämme nyt, on toisenlainen kuin 1990-luvulla. Nuoruutemme Juopulilla arki hahmottui vielä selkeästi paikoiksi ja tiloiksi, instituution ja sen ulkopuolelle jäävän ero oli olemassa, rahan valta ja mekanismit eivät suoranaisesti kuuluneet nuoruuden kokemuspiiriin ja elämä tavoitteellistui ulkoapäin vain koulumaailmassa. Elämänrytmi säilyi rauhallisena, arki yksinkertaisena. Useimmilla meistä oli suojanamme suvun pitkä perinne, vanhat juuret, jotka pitivät kiinni kylällä, antoivat käsityksen jatkumosta, tekivät meille historian. Me kasvoimme syrjäseudulla, varsinaisella umpiperällä, mutta sijainti ei syrjäyttänyt meitä. Päinvastoin se saattoi tehdä meistä entistä paikkatietoisempia ja sitä kautta vahvistaa tunnettamme kuulumisesta johonkin. Syrjäytymistä tapahtuu muista syistä, joka kolkassa.

Tänään puhe eriarvoisista mahdollisuuksista osallistua nuoruuteen on totta. Markkinoistuneiden vapaa-ajanviettotapojen seurauksena osa nuorista jää syrjään. Suomalaisessa yhteiskunnassa ystäväverkostot ja läheiskontaktit ovat rapautuneet sitten 1990-luvun. Sosiaalista pääomaa on niillä, joilla on myös paremmat taloudelliset ja kulttuuriset resurssit selviytyä päivittäisestä elämästä. On vaikea tarjota yhteisöllistä välittämistä ratkaisuksi ongelmiin, joissa kyse on yhteiskuntarakenteissa tapahtuneista muutoksista ja hyvinvointivaltion heikentymisestä.

Syrjäytymisilmiötä selvittävät lukuisat viranomaistahot. Jatkan asian pohdiskelua itsekin. Nuoruus kehitysvaiheena on heräämistä itsenäisyyteen, ymmärrykseen omasta sisäisyydestä, mutta myös pelkoa siitä, että ei ole sopiva ympäröivään todellisuuteen. Tasapuolisuutta, oikeudenmukaisuutta ja suvaitsevaisuutta vaaliva yhteisö tarjoaa nuorelle tukea ja toivoa. Juurtuakseen nuori tarvitsee arjen tiettyjen rakenteiden pysyvyyttä, luottamusta tulevaan, hyväksyntää, mahdollisuutta kannattelevaan vertaisseuraan. Hyvä ystävyys on turvallinen saareke, joka ei hylji persoonan erityisyyttä, antaa tilaa itsenäiselle päätöksenteolle, vapautta etääntyä ja palata lähelle.

Juopulilla nuoruus oli viikonloppusuunnitelmia, hölmöjä hokemia, sisäpiirisanontoja, kitaran singahtelevia kieliä, mylvivää yhteislaulua, mölinää, kahvinjuontia, päiväkirjamerkintöjä, moskaisia kenkiä, hengailua, mopoilla pärtsäilyä, löhöilyä, työntekoa ja laiskottelua, koneiden rassailua, kaljakokeiluja, makkaranpaistoa, kiusoittelua, naurukuoroa. Niin sitä vain tönittiin toisiamme kohti aikuisuutta, aina kun kaipasi seuraa, saattoi luottaa siihen, että joku on maisemissa. Siinä oli kaikki tarpeellinen ihan liki, muutaman kilometrin säteellä.

Ja nyt sitten rakennamme unelmissamme Juopulille kesämökkiä, jotkut kotia perheelleen. Aika, jonka muistamme, on täynnä – aikaa. Rauhaa, leikillisyyttä, turvaa. Lapsenomaista vapautta. Näen, että siinä on silti jotakin tavoittelemisen arvoista. Ehkä sitä on ilo, jonka turvin maailmaa katsottiin. Erään juopulilaisen ystäväni sanoja lainaten: Ku nauretaan vejet silimissä nii se ois niinku ois yön nukkunu, että se antaa niin palijo voimaa.

Mainokset