Korkeat maat. Kuivalta alustalta kohoavat ohran jäykät korret.

Puristat tähkän pienen nyrkkisi sisään, se on tiivis paketti, täynnä jyviä, pitkät siikaset törröttävät peukalon alta.

Jäät seuraamaan kanssani varpusia, niistä ei enää erota tämän kesän poikasia. Huis, juokset varpuset lentoon, tuuli kuopii kainalosi. Nojaat horisonttiin siiven lepatuksena.

Pelto odottaa niittoa, haravamiehiä ja -naisia, jotka kokoaisivat sadon, hankoaisivat kasat seipäille. Joku tarkka poimisi käsin katkenneet tähkät.

Kurkien musta aura repii taivaan.

Tähyän puiden ylitse alkavaa sadetta, jotakin suojaa pihoilta, lujakätisiä, jotka pitäisivät huolta tästä lapsesta.

Törmäät syliini tuulesta,

nenänpää tuntuu kylmältä paidan läpi, ripustaudut vyötäisille, kiedot jalkasi ympärilleni: mikä takiainen siihen tarttui!

Nauru avaa nyrkkisi, vapauttaa ohrantähkän, et osaa pelätä paljon mitään, vähiten tätä syksyä.