Elokuu – Laurilta laumaan

Pääskyset kerääntyvät parviin. Ohran vaalea harjas myötäilee tottuneesti pellonpyörteitä. Varsi kantaa tähkää kuin suurta, viimeisillään sinnittelevää sydäntä.

”Laurilta laumaan, Perttulilta peräti pois.”

Viikatteen terä pudottaisi painon, voima tulisi matalalta, melkein maata myöten. Kesä kaatuisi jalkoihin värisevänä, verevä, maisemanlaajuinen viilto takoisi hidasta, hiljakseen katoavaa valtimosykettä, katkaistut korret törröttäisivät maasta kasvukauden raunioina.

Lapset juoksisivat sängellä myyrien perässä, etsisivät niiden pesät, vanhasta kuloheinästä keritty mytty kaivettaisiin auki, kolo täynnä sokeita penikoita, vaaleanpunaisia nahkasuppuja, kyljet vastakkain, taivas vaimeana ja paljaana kaiken yllä.

Etkä sinä minua menettäisi, olisin aina yhtä varomaton katseesi edessä. Jo pienestä merkistä tietäisin sinun olevan lähellä, näkevän kaiken aikaa, keskusteluista, joita kävisin muiden kanssa, tulisi epäonnistunutta teatteria, olisin vain tyttö odotustesi kattauksella,

valmiina tuntemaan kuinka sinä nouset ladon seinustalta, kävelet jonkin matkaa kohti, jättäydyt lähistölle. Et antaisi minun rauhoittua, katsoisit paikaltasi, kuinka loputtomasti kiihtyvästä hengityksestäni tulisi taakka.

Pellolla uumoiltaisiin aikaista syksyä, lumen tuloa sulaan maahan. Lapset pantaisiin iskemään reikiä seipäille, karkea moreeni olisi tiukka vastus, rautakangen kilahdukset palaisivat moninkertaisena kaikuna sarkojen päästä. Seipäät juntattaisiin reikiin, saappaalla tiivistettäisiin maa reiän ympäriltä.

Väki kutsuttaisiin puoliselle rinteen yläpäähän, me kävelisimme perätysten, olisit varjo minun jäljessäni, pelkkä aavistus kädestäsi vyötärölläni, palojälki, joka tuntuisi vielä, kun päivät tästä lyhenisivät.

Lato on yhä paikoillaan. Sänki jää pidemmäksi nyt kun se ajetaan koneella. Kiviaidat pellonvierustalla ovat kasvaneet, aina niitä murikoita nousee pintaan, maa ei vieläkään ole puhdasta multaa.

Ohrankorsi pistelee, ei siinä saata kulkea paljain jaloin, sen verran se on karkeaa, rapisee askelilla.

Elokuu – Pelto

Ohrapelto

 

Korkeat maat. Kuivalta alustalta kohoavat ohran jäykät korret.

Puristat tähkän pienen nyrkkisi sisään, se on tiivis paketti, täynnä jyviä, pitkät siikaset törröttävät peukalon alta.

Jäät seuraamaan kanssani varpusia, niistä ei enää erota tämän kesän poikasia. Huis, juokset varpuset lentoon, tuuli kuopii kainalosi. Nojaat horisonttiin siiven lepatuksena.

Pelto odottaa niittoa, haravamiehiä ja -naisia, jotka kokoaisivat sadon, hankoaisivat kasat seipäille. Joku tarkka poimisi käsin katkenneet tähkät.

Kurkien musta aura repii taivaan.

Tähyän puiden ylitse alkavaa sadetta, jotakin suojaa pihoilta, lujakätisiä, jotka pitäisivät huolta tästä lapsesta.

Törmäät syliini tuulesta,

nenänpää tuntuu kylmältä paidan läpi, ripustaudut vyötäisille, kiedot jalkasi ympärilleni: mikä takiainen siihen tarttui!

Nauru avaa nyrkkisi, vapauttaa ohrantähkän, et osaa pelätä paljon mitään, vähiten tätä syksyä.


 

Lyyrinen Juopuli

Ulla-Maija ja Kissa

Juuret-blogissani kohtaan lyyrisen Juopulini, tilan, josta voi lähteä, jonne voi palata ajatuksessa. Juuret on historian ja nykypäivän vuoropuhelua, paikantumisia fiktion ja tosielämän muistinaarteiden sekametsikössä, maastossa, joka kävelyttää kivun, pelon, ilojen, surujen, rakkauden, kaipuun, ikäkausien risteävillä poluilla.

Heinäkuu

Isä näytti miten kohdata suon musta katse pelkäämättä.

Menin perässä, rinta täynnä valkeata kesäyötä, repunnyörit kopsahdellen, jalassa saunakamarin naulasta poimitut finlassiet.

Halusin kasvaa reunustamaan tätä vettä, keinahtelevia silmäkerantoja, tuntea tuulahduksina jokaisen hyönteisiä hyrisevän kosteikon.

Rahkasammalen sitkastaman patjan alla ei ollut mitään tukevaa, jalansijaa sai etsiä hyllyvästä kasvijätteestä, joka survoutui saappaissa sameanmaan mehuksi.

Peltosaaren kainalossa pysähdyimme. Kuulimme kurjet Härkövaaran takaa.

Kivikosta nousi pesäänsä puolustava rantasipi, sen pärpättävä lento poukkoili rantaveden yllä, kimakka tii-tii-tii levisi järven nahkaista pintaa pitkin, sekoittui suokukkien tuoksuun.

Lahdenpoukamasta keräsin katseellani tupasvillojen hahtuvatupsut, toivoin niiden löytävän uniini siltä varalta etten joskus enää palaisi.