Tyyni, musta vesi, koleat rannat. Laskimme pyydyksen viikko sitten. Joka päivä koukut on käyty syöttämässä pikkukaloilla ja kastemadoilla.

Poimin siiman rantanäreiköstä, sormissa nytkähtää. Mertamaan nokassa pulputtavat teerikoiraat, rinta arkana, yksinäisyyteen totuttelevan puhetta.

Isä työntää veneen vesille, potkaisee vauhdin mättäiltä.

Järven päällä sumu on taipuisaa, pieniruotoista höyhentä, poispuhallettavissa. Melon hiljalleen, emäpuu veistää uurrosta vedenpintaan, keula halkoo auki aamuvarhaista näyttämöä.

Selkälangan kohot pitävät pyydyksen pinnalla, tapsilangat roikkuvat vedessä muutaman metrin välein. Paikka paikoin koho on painunut näkyvistä, se tietää saalista.

Isä nostaa siimaa. Veneessä räpilästää muutama iso ahven. Pitelen sylissäni laakeaa, sahatusta laudasta tehtyä laatikkoa, siima kerätään laatikon pohjalle. Reunalaudoissa on tapsilangoille kolot, lanka putoaa sahausuraan, koukku jää laatikon ulkopuolelle.

Joku teerikoiraista rohkenee kujertaa, matkii kevätsoidinta. Vesi vangitsee kutsun, rannat kuin surureuna kehystävät muistoa kesän viimeisestä yöstä, kuutamosta, jossa varjot sinersivät, maa löysi lähelle taivasta.

Isä pyöräyttää veneen köyden lenkille kituliaaseen pikkukoivuun. Hyppään maihin. Märkä avosuo sieppaa saappaanterän jähmeään kouraansa, maiskauttaa irti. Astumme pitkospuille.

Isä ei ehdi nähdä, kuinka ranta lohkotaan mökkitonteiksi, kaivetaan ojat, jotta saataisin suo kuivaksi tonteilta, nurmetettua.

Korpelan puolelle levitetään ojamaat, mänty valtaa saran, ranta tihenee, kasvaa liki umpeen, vain polku lähtee järveltä kohti kotia. Hyvänä kesänä, kun on lämmintä ja sopiva kosteus, hurahtaa latva reilu puoli metriä pituutta, sivuilla oleviin uloimpiin versoihin tulee samanlainen vuosikasvu.

Isä ei sitä ehdi nähdä.

Viemme siiman laatikossaan savusaunan eteiseen, ylähyllylle. Siellä se makaa talvet, makaa kaikki vuosikymmenet. Enkä minä vielä tiedä, että se on siellä sittenkin, kun sauna kerran siirretään oman taloni tieltä.