Vedenpinta on puhdas, syyssateiden jäljiltä. Poika istuu keskituhdolla, leuka uhmakkaassa terässä, pystyt kasvot, luoksepääsemätön, painunut rinta. Hänen hiljaisuutensa on jyrkkää, katse yltää ohitseni, löytää maiseman, mutta ei halua nähdä.

Vene lipuu ojanvartta tutulle paikalleen, matala, puumainen suopursu raapii laitaa.

Aikanaan venerantaan oli lyötynä kuusirangoista kuorittuja paaluja, joiden väliin rysät pingotettiin kuivumaan. Puisista kaarista ja verkosta rakennetut pyydykset, keulakaaresta pienenivät perää kohti. Kala kun lähti uimaan verkkotunnelia pitkin, puikahti nielusta, eksyi pussiin, sellaiseen sumppuun, josta ei osannut pois.

Poika ei tarjoudu ottamaan vastaan pienintäkään muistoa.

Tartun kädelläni risukosta, vedän venettä lähemmäs penkkaa. Ojanvarsi on luja, turve on kuivunut tiiviiksi, kasvaa päältä sammalta ja varpukasveja. Poika nousee paikaltaan, vene keinahtaa, pelästyttää, pakottaa ottamaan tukea jostakin, minun vartalostani, olkavarrestani, jostakin. Häpeillen poika kiepsauttaa itsensä maihin.

Haluaisin sanoa: Tällaista on palata. Olla kotona viimeinkin. Mutta säästän hänet siltä. Minulla on paluuni, hänellä vasta lähtönsä. Hän tuntee itsensä syrjäytetyksi, tulleensa sysätyksi hetkeen, joka näyttäytyy kaikkialla päällekäyvinä totuuksina, laajalle levittyvä, vaitelias taivas, isot mustat kuuset seinämänä korven laidassa.

Ajomiehen huuto kumahtaa kuin laukaus vettä pitkin. Lähellä rantaa avosuon kylki painuu kasaan, rimpipaikat, suon pyöreät silmät, vetäytyvät tyhjyyteen. Riistaniityillä kalistellaan, jahtihuudot yltyvät.

Poika katsoo minua totisena, epäröi tulla. Ojennun häntä kohti, pieni, laiha vartalo puristuu odottamatta kiinni, käsi on viileä, vedän hihansuuta suojaksi.

Karpalo pusertuu tummanpunaisina pisaroina aamuvarhaisen udun läpi.

Avosuon takana räme kituuttaa mäntyä, kuusennärettä. Maapohja on pehmyttä rääseikköä. Suopursu kasvaa tiheänä, kahnuuttaa nilkoissa. Kulku käy sykäyksittäin, askel varmistelee.

Jalka torskahtaa vetiseen onkaloon mättään juurella. Ne ovat huomaamattomia, saappaanvarsi hörppää herkästi vettä, nyt selvittiin onneksi kuivin jaloin. Yritän kerätä puheeseeni hymyä, jonkinlaista huolettomuutta. Poika näprää jännittyneenä takinhelmaansa, kuin purkaakseen tuohon toimeen koko lapsen mittansa, sydäntä kalvavan epävarmuuden, haluaa minun totevan: tämä oli virhe, nämä äänet, tuoksut, kävely hatarassa maastossa, kaikki, me emme kuulu tänne.

Kohta ovat vastassa saniaiset ja kortteet, mustikka, kuusi. Alusta kuivuu, kivennäismaa tulee lähelle pintaa. Poika pysähtyy, ottaa sormiinsa lähimmän puun, pitkät alaoksat tekevät majan, hän kumartuu, kurkistaa. Siellä on vain sammalta.

Hänen vartensa, irrotettu, siirretty, ryömii piiloon, hämärään. Menen perässä.

Maan lempeät polvet, ne köröttelevät meitä, eksyneitä.