Pääskyset kerääntyvät parviin. Ohran vaalea harjas myötäilee tottuneesti pellonpyörteitä. Varsi kantaa tähkää kuin suurta, viimeisillään sinnittelevää sydäntä.

”Laurilta laumaan, Perttulilta peräti pois.”

Viikatteen terä pudottaisi painon, voima tulisi matalalta, melkein maata myöten. Kesä kaatuisi jalkoihin värisevänä, verevä, maisemanlaajuinen viilto takoisi hidasta, hiljakseen katoavaa valtimosykettä, katkaistut korret törröttäisivät maasta kasvukauden raunioina.

Lapset juoksisivat sängellä myyrien perässä, etsisivät niiden pesät, vanhasta kuloheinästä keritty mytty kaivettaisiin auki, kolo täynnä sokeita penikoita, vaaleanpunaisia nahkasuppuja, kyljet vastakkain, taivas vaimeana ja paljaana kaiken yllä.

Etkä sinä minua menettäisi, olisin aina yhtä varomaton katseesi edessä. Jo pienestä merkistä tietäisin sinun olevan lähellä, näkevän kaiken aikaa, keskusteluista, joita kävisin muiden kanssa, tulisi epäonnistunutta teatteria, olisin vain tyttö odotustesi kattauksella,

valmiina tuntemaan kuinka sinä nouset ladon seinustalta, kävelet jonkin matkaa kohti, jättäydyt lähistölle. Et antaisi minun rauhoittua, katsoisit paikaltasi, kuinka loputtomasti kiihtyvästä hengityksestäni tulisi taakka.

Pellolla uumoiltaisiin aikaista syksyä, lumen tuloa sulaan maahan. Lapset pantaisiin iskemään reikiä seipäille, karkea moreeni olisi tiukka vastus, rautakangen kilahdukset palaisivat moninkertaisena kaikuna sarkojen päästä. Seipäät juntattaisiin reikiin, saappaalla tiivistettäisiin maa reiän ympäriltä.

Väki kutsuttaisiin puoliselle rinteen yläpäähän, me kävelisimme perätysten, olisit varjo minun jäljessäni, pelkkä aavistus kädestäsi vyötärölläni, palojälki, joka tuntuisi vielä, kun päivät tästä lyhenisivät.

Lato on yhä paikoillaan. Sänki jää pidemmäksi nyt kun se ajetaan koneella. Kiviaidat pellonvierustalla ovat kasvaneet, aina niitä murikoita nousee pintaan, maa ei vieläkään ole puhdasta multaa.

Ohrankorsi pistelee, ei siinä saata kulkea paljain jaloin, sen verran se on karkeaa, rapisee askelilla.