Osallistuin viime syksynä Muhoksen Koivu ja Tähti –kulttuurikeskuksessa järjestettyyn Luovat kylät –seminaariin. Seminaarin toteutuksesta vastasivat Kipinää kylille –hanke (PSK-Aikuisopisto) sekä Pohjoiset kylät –hanke (Pohjois-Pohjanmaan liitto). Tilaisuuden juonsi Petri Sirviö ja yhtenä puhujana oli elokuvaohjaaja Markku Pölönen. Kuultiin myös kylien liiketoiminta-asiamies Juha Kuismaa (Kylien bisneskeissit –hanke) sekä muutamien kyläyhteisöjen edustajia (Alpua, Piehinki, Plassi).

Aloituspuheenvuorossaan Petri Sirviö kokosi muutamia huomioita kylien tulevaisuustyöhön liittyen. Kirjasin muistiin hänen pohdintojaan. 1.) Ympäristöön kiinnittyminen ja yhteyden tunteminen tiettyä paikkaa kohtaan tuottaa parhaimmillaan pitkäkestoista, pysyvää pääomaa, kulttuuripääomaa. Kulttuuripääoman merkitys olisi syytä tiedostaa toimintaa kehitettäessä. 2.) Hyvinvointi maaseudulla ja maaseudun valttikortit löytyvät osatekijöistä, pienillä, erikoistuneilla toiminnoilla voidaan tuottaa yhteistä hyvää. 3.) Lähivuodet eivät tuo parannuksia kuntatason ideointiin, joten ylhäältä käsin ei kannata jäädä odottelemaan mitään uutta, oma aktiivisuus toiminnan suunnittelussa ja yhteisön hyvinvoinnin edistämisessä sen sijaan tulee korostumaan. 4.) ”Etäkyläläisyys”-käsite on hyvä tiedostaa ja huomioida ja hyödyntää voimavarana. Etäkyläläisyyttä voi ruokkia antamalla etäkyläläiselle ja kesämökkiläiselle tilaisuus tuntea rauhassa yhteyttä kylää kohtaan. Esimerkiksi netin kautta mahdollistuva kyläläisyys tulisi sekin tunnustaa omaksi kyläläisyyden muodokseen (poismuuttaneet tms. jotka haluavat säilyttää siteensä kylään). Ei tunnettaisi turhaan mustasukkaisuutta omasta asuinpaikasta vaan otettaisiin avosylin vieraat vastaan. Nettisivujen kunto ja ajantasaisuus kannattaisi näin ollen pitää etusijalla.

Elokuvaohjaaja Pölönen vakuutti, että suomalainen maaseutu tulee olemaan lähivuosikymmenten trendi. Hän maalaili visioita USA:n talouden romahtamisesta ja idän voittokulun myötä itäisten kulttuurien sekä luonnon merkitystä ja ihmisen sisäistä rauhaa korostavien katsomistapojen valtaannoususta. Suomalainen maaseutu on sellaista filosofiaa vasten suoranainen ideaali; täällä eletään hiljaisuuden, hitauden ja rauhan yltäkylläisyydessä.

Pölönen kehotti kyläyhteisöjä pohtimaan huolella, millainen oma kylä on mielialaltaan, millaisia ovat kylän asukkaat, mitä tulevaisuudelta toivotaan. Kylän sisäisen luottamuksen saavuttaminen vaatii työtä ja ylläpitoa. Kyläkuvaa tulisi miettiä kokonaisuudessaan osiensa summana. Kylillä on erikoisosaamista, siitä pitäisi ammentaa, perustaa vaikka jokin konkreettinen ”naamakirja”, joka kertoisi kylän asukkaiden erityisosaamisalueista. Aloin pohtia, millä tavalla aikapankkijärjestelmää voisi jalostaa kylien käyttöön. Oulun alueella aikapankkitoiminta on tietääkseni jossakin muodossa käynnissä. Virallinen aikapankki on paikallinen yhteisö, jonka jäsenet vaihtavat keskenään palveluksia ja/tai hyödykkeitä. Jäseneksi voi liittyä sellainen, joka voi tarjota yhteisölle hyödykkeitä tai palveluja, joista on muille sen jäsenille hyötyä. Aikapankin ”rahayksikkö” (esim. yksi tunti työtä=yksi yksikkö) eroaa rahasta siten, että se on olemassa vain vaihdon ajan ja se voi olla miinusmerkkistä. Yhteisö myöntää jäsenilleen luottoa ja kun palveluksen vastaanottanut jäsen vuorostaan tarjoaa palveluksen jollekin toiselle, hänen tilillään ollut miinusyksikkö katoaa. Vaikka aikapankissa myönnetään luottoa, korkoa ei peritä. Kylät voisivat räätälöidä aikapankkiajatuksen pohjalta omannäköisen rakenteen palveluiden vaihtotarkoitukseen.

Pölönen korosti tarinoiden tärkeyttä kylän kehittämisessä. Tarinat liimaavat meidät maisemaan, luovat identiteettiä. Lapsille ja nuorille kylän historiasta tulisi kertoa kiinnostavalla tavalla niin, että he saisivat mahdollisuuden tuntea ylpeyttä asuinsijoistaan ja tahtoa puolustaa kylänsä oikeuksia.

Tarinoiden lisäksi on oltava traditioita, samanlaisina toistuvia asioita, tapahtumia, jotka pitävät yllä kyläläisen yhteyttä yhteisöönsä. Mielekäs ”perinnekartta” voisi olla vuosikalenteri kylätalon seinällä. Kalenteriin merkittäisiin yhteissuunnittelun pohjalta seuraavan vuoden tapahtumia ja yhteisiä tilaisuuksia. Vuosikalenteri jäsentäisi ja rytmittäisi arkea tuntuvasti. Vuodenkiertoon sisältyvät traditiot profiloituvat kullakin kylällä luontevasti ja hiljalleen, niistä tulee aikojen saatossa kylän sielun peili. Konkreettisia esimerkkejä kylien yhteisistä toveista ja hankkeista tuli seminaarissa esille kyläyhdistysten esitelmissä: pesäpalloillat, karaoketuokiot, lauluillat, ulkoilureitistö, kylän entiset nuoret –yhteisön tapaamiset, koko perheen tanhupiiri, kelkkareitit, hiihtoladut, oman myllyn tuotteiden markkinointi, perheliikuntapäivä, sählykerho…yms.

Kylällä tapahtuva viestintä tukee kylän identiteetin ja yhteisöllisyyden vahvistumista. Nettisivuilla kylän tavoitekuvassa tulisi nostaa esiin kylän vahvuudet todellisuuspohjalta (esim kalaisa järvi, marjaisa luonto, kylän henki, kylätalo, hyvä tiestö, osaaminen…jne.).

Pölönen vakuutti, että oudolla tavalla maaseudun vetovoima tulee kaikesta huolimatta pysymään aina. Tähtitaivas, metsän humina, metsän tuoksut, veden välke; luonnonympäristömme istuu meissä vahvoina kuvina. Pölönen sanoi uskovansa, että tietyt ympäristötekijät ovat tallentuneet geeneihimme, meillä tulee kummallinen, kotoisa olo, kun joudumme elämässämme edellä mainitun kaltaisten tilakokemusten äärelle.

Tulin pohtineeksi, mitä Juopuli merkitsee poismuuttaneelle, lapsuuttaan ja nuoruuttaan kylällä viettäneelle. Kysymykseen tuntui olevan helppo vastata: Juopuli on koti. Vaikka poismuuttaneen elämän sijat ovat toisaalla, yhä vain osa merkitystodellisuutta paikantuu lapsuuden maisemiin. Aikuisuuden tapahtumapaikat ovat määräytyneet ajan oloon; ammatinvalinnan, työllistymisen ja perheellistymisen seurauksena elämä on asettunut sellaiseksi kuin on tarpeen. Muistoissa arki ei kuitenkaan koskaan kulkeutunut pois kylältä. Lapsuuden koti jäi tilaksi, jonne ihminen päätyy ajatuksissaan, sieltä hän ammentaa voimansa, sinne hän väsyy, siellä ovat hänen haaveensa, pienet ummut, toteutumaisillaan.

Muuttopäivän iltana, helmikuussa 1986, minut nukutettiin Korpelan pirtin hetekalle. Uni ei tullut heti. Talo oli ollut hetken kylmillään, nenä haistoi sahanpurun pirtin ylisiltä. Pehmeässä valossa raottelin silmiäni, katselin kellertäviksi maalattuja seinälevyjä, läpikuultavia kukkaverhoja, talvista iltaa ikkunan takana. Sovella-hyllyjen kiskot pirtin päätyseinällä kantoivat 22-tuumaisen Saloran, saman valmistajan vahvistimen ja levysoittimen, herätyskellon ja ompelukorin. Mietin äitiä ja isää, jotka olivat hakemassa viimeistä kuormaa kaupungista. Lintukeinu, pahvinen smurffilaatikko, vaaleanpunainen kevättakki ja laakea, keltainen emalikulho, niitä minä vielä odotin. Pikkupojat nukkuivat sivustavedettävällä puusängyllä vierekkäin. Lapsenvahti oli hälyytetty naapurista. Samppa souteli kiikkutuolissa pirtin pisimmän maton päällä, lattia narahteli leppoisasti. Ennen unta muistan ihmetelleeni, miten yhtäaikaisesti kasvot osasivatkaan paljastaa leikkisyyden, viisauden ja hyväksynnän, että ihmisten välillä oli olemassa rauha, johon saattoi huoletta kotiutua.

Tyyne-mummon tavarat oli viety koululle, vahtimestarin asuntoon. Siellä mummo nukkui nyppyläisen viltin alla vanhalla laverillaan, oli ehkä vielä unissaan täällä, Korpelan mäellä. Isä sanoi, että on parempi kun mummo pääsee ison pihan riesoista helpommalle. Käypi sitten vain marjapehkoilla, syksyllä potunnostossa. Ohuet nilkat, musta, tuuhea tukka, sievät kasvot, painava katse, matala, kauniisti pyöristyvä nenä. Muistan mummon käden keveyden ja ihon, kun sitä joskus pullavadille ojentuessani hipaisin, mummon tuoksun, siinä oli sekoitus tupakkia ja hellanlämpöä, sitkeyden, väkevät kirosanat, jotka mummo ränkäisi ilmoille pudottaessaan jotakin.

Korpelan pirtistä lähti ovi keittiöön ja porstuaan. Kamariin pääsi molempia reittejä. Talvella porstuan reitillä hytisytti, hengitys ehti höyrystyä, jos pysähtyi kuuntelemaan kylmäkomerossa rapistelevia hiiriä. Kun kerran mummon pyynnöstä olin kurottautunut nostamaan lasista tarjoilulautasta komeron ylimmältä hyllyltä, oli papanoita ropissut kasvoilleni, enkä ollut hetkeen tiennyt, mitä tehdä. Mummo oli kehottanut huuhtaisemaan lautasen. Hiiristä ja päästäisistä tulikin ajan myötä luonteva osa arkea, ei niitä osannut inhota, ylenpalttinen eläinharrastukseni johti jopa siihen, että saatoin pitää noita sukkelia hännäkkäitä myös lemmikkeinä.

Kamarin vaatekomeron oven sai auki, kun painoi rivan muovisen napin alas ja nykäisi. Oven sisäpuolella riippui kuva valkotukkaisesta naisesta, joka nojasi vastapestyyn autoon hymyssäsuin. Naisen hiukset oli kiharrettu ilmaviksi, ne toivat mieleeni kesän, joitakin unelmia vaaleanpunaisesta palloleningistä, auringonnotkistaman pien, jota tarttui maantieltä jalkapohjiin. Korpelan kesä oli ulkosauna ja autopesu navetan nurkalla, verantoon vievät betoniportaat, joita vasten saattoi painautua vilvoittelemaan. Pihaan poikkesi ohikulkijoita, kyläläisiä, sukua. Vanha kansa puhui saunanportailla kiviröykkiöiden alle kätketyistä kulta-aarteista, koivuvihdan repaleita nypittiin valkoisilta sääriltä, vohvelikankaasta ommeltu saunaviitta peitti minut kokonaan siinä. Olin mytty puhtaalla nurmikolla, naurunremakassa hyrisin ja olin turvassa. Puhe tuntui tieltä toistemme luo, se oli jaettua totuutta maailmasta, yhteinen etäisyys.

Kamarin komeroon oli sullottu muovikassillinen tyhjiä Budweiser-pulloja, ajattelin aina, että ne olivat jonkun Ruotsissa käyneen tuliaisjuomat. Ruotsin vieraissa oli lapsena jotakin hämmentävää ja epätodellista, ne tuoksuivat makealta, käyttivät kultaisia kaulaketjuja, ajoivat farmarivolvoilla, olivat peräisin isommasta, keveämmästä maailmasta, sellaisesta, johon ei itsellä ollut pääsyä, ja joka yhtä aikaa sekä kauhistutti että sai haaveilemaan aikuisuudesta, irrallisuudesta, vapaudesta.

Huumaannuin tarinoista, joita kuulin lapsuudenyhteisössäni, ihmisistä, heidän muistoistaan, maailmasta, joka oli ollut ennen minua. Korpelan vintiltä sain koottua palasia vuosikymmenistä, jotka piilottelivat pölyn kangistamien aikakauslehtien sivuilla, kouluvihkojen merkinnöissä, korteissa, valokuvissa. Sovitin vaatteita, joita riippui siellä täällä, kattoparruissa, seinillä, pyykkinaruilla, jotka risteilivät vintin nurkasta nurkkaan. Tein aarteiden keskelle valtakuntani; teryleenihousut, jamekset, monenkirjavat pleiserit, pusakat, samettihaalarit, kengät, joita lojui pitkin poikin unohdettuina, sitoivat minut historian ketjuun, kiinni yhteisöön, johon olin syntynyt. Kehon muistiin jäi pysyvä tunto siitä, millaista oli nousta nitisevät portaat vinttiin (yksi porras oli katkennut keskeltä), saada nenään menneen elämän eltaantunut tuoksu, sivellä purun seassa maanneita nuorisolehtiä, joista jäi sormenpäiden uurteisiin tumma, lemahtava nihma.

Korpelan vintin Mertalan puoleisessa päädyssä oli kesäkamari, jota pidin tärkeimpänä paikkanani. Kuumimpaan aikaan tykkäsin olla siellä yksin, kamari oli hiljaisin paikka koko pihapiirissä, se sulki salaisuuksia jonnekin uumeniinsa, antoi minun istua rauhassa lautalattialla, kuvitella asioitani. Kamarin ikkunasta näki kappaleen Rajalan mäkeä, notkelmaa, joka silitteli peltosarat siisteihin riveihin. Tuulella horsmanvarret tempoivat suojattomina heinikossa. Yhdessä hetkessä saattoi sade romahtaa talon ylle ja kiihtyä valtavaksi jytinäksi. Huopakattoa ropisuttava rummutus rikkoi painostavan ilman, siihen tuli sävyjä raikkaudesta, talo tuntui huokaavan helpotuksesta. Salamointi valaisi huoneen hetkittäin päivänvaloakin kirkkaammaksi. Horsmankukkien hyhmä katosi tuuleen. Tuosta ikkunanäkymästä sain lääkkeen kaikelle kivulleni, lohtuni.

Korpela myytiin ylioppilaskirjoitusteni jälkeen. Uskottelin itselleni, että maa imisi muistot sisäänsä kuin juuret, ne punoutuisivat seittimäiseksi rihmastoksi kaikkialle sinne, missä olimme kulkeneet, maa muistaisi meidät, odottaisi tyhjäkäynnillä, että joskus taas tapaisimme. Mutta ne tulivat minuun, sain ne matkaani sellaisenaan, Juopulista kasvoi identiteettini säie, henkinen tai jopa hengellinen tilani, näkökulma, josta käsin hahmotan maailmaa. Juopulista tuli turvapaikka, siellä minä elän unissani, sinne kaikki tieni lopulta vievät, kotiin.