Tulin pohtineeksi, mitä Juopuli merkitsee poismuuttaneelle, lapsuuttaan ja nuoruuttaan kylällä viettäneelle. Kysymykseen tuntui olevan helppo vastata: Juopuli on koti. Vaikka poismuuttaneen elämän sijat ovat toisaalla, yhä vain osa merkitystodellisuutta paikantuu lapsuuden maisemiin. Aikuisuuden tapahtumapaikat ovat määräytyneet ajan oloon; ammatinvalinnan, työllistymisen ja perheellistymisen seurauksena elämä on asettunut sellaiseksi kuin on tarpeen. Muistoissa arki ei kuitenkaan koskaan kulkeutunut pois kylältä. Lapsuuden koti jäi tilaksi, jonne ihminen päätyy ajatuksissaan, sieltä hän ammentaa voimansa, sinne hän väsyy, siellä ovat hänen haaveensa, pienet ummut, toteutumaisillaan.

Muuttopäivän iltana, helmikuussa 1986, minut nukutettiin Korpelan pirtin hetekalle. Uni ei tullut heti. Talo oli ollut hetken kylmillään, nenä haistoi sahanpurun pirtin ylisiltä. Pehmeässä valossa raottelin silmiäni, katselin kellertäviksi maalattuja seinälevyjä, läpikuultavia kukkaverhoja, talvista iltaa ikkunan takana. Sovella-hyllyjen kiskot pirtin päätyseinällä kantoivat 22-tuumaisen Saloran, saman valmistajan vahvistimen ja levysoittimen, herätyskellon ja ompelukorin. Mietin äitiä ja isää, jotka olivat hakemassa viimeistä kuormaa kaupungista. Lintukeinu, pahvinen smurffilaatikko, vaaleanpunainen kevättakki ja laakea, keltainen emalikulho, niitä minä vielä odotin. Pikkupojat nukkuivat sivustavedettävällä puusängyllä vierekkäin. Lapsenvahti oli hälyytetty naapurista. Samppa souteli kiikkutuolissa pirtin pisimmän maton päällä, lattia narahteli leppoisasti. Ennen unta muistan ihmetelleeni, miten yhtäaikaisesti kasvot osasivatkaan paljastaa leikkisyyden, viisauden ja hyväksynnän, että ihmisten välillä oli olemassa rauha, johon saattoi huoletta kotiutua.

Tyyne-mummon tavarat oli viety koululle, vahtimestarin asuntoon. Siellä mummo nukkui nyppyläisen viltin alla vanhalla laverillaan, oli ehkä vielä unissaan täällä, Korpelan mäellä. Isä sanoi, että on parempi kun mummo pääsee ison pihan riesoista helpommalle. Käypi sitten vain marjapehkoilla, syksyllä potunnostossa. Ohuet nilkat, musta, tuuhea tukka, sievät kasvot, painava katse, matala, kauniisti pyöristyvä nenä. Muistan mummon käden keveyden ja ihon, kun sitä joskus pullavadille ojentuessani hipaisin, mummon tuoksun, siinä oli sekoitus tupakkia ja hellanlämpöä, sitkeyden, väkevät kirosanat, jotka mummo ränkäisi ilmoille pudottaessaan jotakin.

Korpelan pirtistä lähti ovi keittiöön ja porstuaan. Kamariin pääsi molempia reittejä. Talvella porstuan reitillä hytisytti, hengitys ehti höyrystyä, jos pysähtyi kuuntelemaan kylmäkomerossa rapistelevia hiiriä. Kun kerran mummon pyynnöstä olin kurottautunut nostamaan lasista tarjoilulautasta komeron ylimmältä hyllyltä, oli papanoita ropissut kasvoilleni, enkä ollut hetkeen tiennyt, mitä tehdä. Mummo oli kehottanut huuhtaisemaan lautasen. Hiiristä ja päästäisistä tulikin ajan myötä luonteva osa arkea, ei niitä osannut inhota, ylenpalttinen eläinharrastukseni johti jopa siihen, että saatoin pitää noita sukkelia hännäkkäitä myös lemmikkeinä.

Kamarin vaatekomeron oven sai auki, kun painoi rivan muovisen napin alas ja nykäisi. Oven sisäpuolella riippui kuva valkotukkaisesta naisesta, joka nojasi vastapestyyn autoon hymyssäsuin. Naisen hiukset oli kiharrettu ilmaviksi, ne toivat mieleeni kesän, joitakin unelmia vaaleanpunaisesta palloleningistä, auringonnotkistaman pien, jota tarttui maantieltä jalkapohjiin. Korpelan kesä oli ulkosauna ja autopesu navetan nurkalla, verantoon vievät betoniportaat, joita vasten saattoi painautua vilvoittelemaan. Pihaan poikkesi ohikulkijoita, kyläläisiä, sukua. Vanha kansa puhui saunanportailla kiviröykkiöiden alle kätketyistä kulta-aarteista, koivuvihdan repaleita nypittiin valkoisilta sääriltä, vohvelikankaasta ommeltu saunaviitta peitti minut kokonaan siinä. Olin mytty puhtaalla nurmikolla, naurunremakassa hyrisin ja olin turvassa. Puhe tuntui tieltä toistemme luo, se oli jaettua totuutta maailmasta, yhteinen etäisyys.

Kamarin komeroon oli sullottu muovikassillinen tyhjiä Budweiser-pulloja, ajattelin aina, että ne olivat jonkun Ruotsissa käyneen tuliaisjuomat. Ruotsin vieraissa oli lapsena jotakin hämmentävää ja epätodellista, ne tuoksuivat makealta, käyttivät kultaisia kaulaketjuja, ajoivat farmarivolvoilla, olivat peräisin isommasta, keveämmästä maailmasta, sellaisesta, johon ei itsellä ollut pääsyä, ja joka yhtä aikaa sekä kauhistutti että sai haaveilemaan aikuisuudesta, irrallisuudesta, vapaudesta.

Huumaannuin tarinoista, joita kuulin lapsuudenyhteisössäni, ihmisistä, heidän muistoistaan, maailmasta, joka oli ollut ennen minua. Korpelan vintiltä sain koottua palasia vuosikymmenistä, jotka piilottelivat pölyn kangistamien aikakauslehtien sivuilla, kouluvihkojen merkinnöissä, korteissa, valokuvissa. Sovitin vaatteita, joita riippui siellä täällä, kattoparruissa, seinillä, pyykkinaruilla, jotka risteilivät vintin nurkasta nurkkaan. Tein aarteiden keskelle valtakuntani; teryleenihousut, jamekset, monenkirjavat pleiserit, pusakat, samettihaalarit, kengät, joita lojui pitkin poikin unohdettuina, sitoivat minut historian ketjuun, kiinni yhteisöön, johon olin syntynyt. Kehon muistiin jäi pysyvä tunto siitä, millaista oli nousta nitisevät portaat vinttiin (yksi porras oli katkennut keskeltä), saada nenään menneen elämän eltaantunut tuoksu, sivellä purun seassa maanneita nuorisolehtiä, joista jäi sormenpäiden uurteisiin tumma, lemahtava nihma.

Korpelan vintin Mertalan puoleisessa päädyssä oli kesäkamari, jota pidin tärkeimpänä paikkanani. Kuumimpaan aikaan tykkäsin olla siellä yksin, kamari oli hiljaisin paikka koko pihapiirissä, se sulki salaisuuksia jonnekin uumeniinsa, antoi minun istua rauhassa lautalattialla, kuvitella asioitani. Kamarin ikkunasta näki kappaleen Rajalan mäkeä, notkelmaa, joka silitteli peltosarat siisteihin riveihin. Tuulella horsmanvarret tempoivat suojattomina heinikossa. Yhdessä hetkessä saattoi sade romahtaa talon ylle ja kiihtyä valtavaksi jytinäksi. Huopakattoa ropisuttava rummutus rikkoi painostavan ilman, siihen tuli sävyjä raikkaudesta, talo tuntui huokaavan helpotuksesta. Salamointi valaisi huoneen hetkittäin päivänvaloakin kirkkaammaksi. Horsmankukkien hyhmä katosi tuuleen. Tuosta ikkunanäkymästä sain lääkkeen kaikelle kivulleni, lohtuni.

Korpela myytiin ylioppilaskirjoitusteni jälkeen. Uskottelin itselleni, että maa imisi muistot sisäänsä kuin juuret, ne punoutuisivat seittimäiseksi rihmastoksi kaikkialle sinne, missä olimme kulkeneet, maa muistaisi meidät, odottaisi tyhjäkäynnillä, että joskus taas tapaisimme. Mutta ne tulivat minuun, sain ne matkaani sellaisenaan, Juopulista kasvoi identiteettini säie, henkinen tai jopa hengellinen tilani, näkökulma, josta käsin hahmotan maailmaa. Juopulista tuli turvapaikka, siellä minä elän unissani, sinne kaikki tieni lopulta vievät, kotiin.